Opetus, miksi

Nyt on tarvetta tukiopetukselle. Hallitusohjelman leikkauslistaa lukiessa on pakko kerrata, miksi opetusala on ensiarvoinen Suomelle.

Suomi elää viennistä. Vienti perustuu teknologialle ja sisällöntuotannolle ja tuotteita kehittäville sisämarkkinoille. Teknologia perustuu tieteelle. Sisällöntuotanto perustuu kommunikaatio-osaamiselle, taiteelle ja tieteelle. Sisämarkkinat perustuvat väestölle, joka osaa käyttää vientituotteita. Tiede, taide ja väestön osaavuus perustuvat opetukselle.

Lisää laiskanläksyä: Suomi on jo korkean teknologia- ja viestintäosaamisen maa. Se on jo pääomaa. Sitä täytyy kuitenkin ylläpitää ja jatkaa uusilla sukupolvilla, muuten se häviää. Kakun syömiseen ei ole varaa.

Yliopistouudistuksessa yliopistoille annettiin autonomia rahoituksessa, vapaus kerjätä. Siinä on ymmärrettävää se, että nyt teknologiayritykset osallistuvat koulutuksen rahoitukseen eivätkä vain ahmi rusinoita pullasta. Samalla ne saavat ohjata tutkimusta kansainvälisiin trendeihin sopivaksi.

Malli on kuitenkin kelvoton muille aloille. Millä järjenjuoksulla yritys panostaisi alaan, josta hyöty ei koidukaan sille, vaan siitä tulee hyötyä vasta toivottoman monen kvartaalin kuluttua ja vieläpä kaikille kilpailijoille ja koko yhteiskunnalle?

Toki yritykset voisivat sopia yhdessä tukevansa kaikki saman verran tätä pitkän tähtäimen etuun tähtäävää toimintaa. Mutta meillähän on jo tällainen sopimus: julkinen sektori.

Julkinen sektori on tuottavaa. Se tuottaa kaiken sen infrastruktuurin, jonka pohjalta yksityisen sektorin on vasta mahdollista toimia. Se tuottaa koko yksityisen sektorin kentän. Tarvitaan siis julkista rahoitusta, jotta turvataan pitkän tähtäimen tieteellinen perustutkimus, ja varsinkin ei-teknologisilla aloilla.

Taiteen, tieteen ja opetuksen alistaminen markkinalogiikalle ei yksinkertaisesti toimi. Mitä itua on kiristää rahahanoja ja pakottaa näiden avainalojen osaajat yhä tiukempaan keskinäiseen kilpailuun rahasta tai tuottavuusmittareiden kriteereistä, kun heidän pitäisi toisiaan kannustavasti kehitellä luovaa ajattelua, osaamista ja viestintää. Näillä aloilla on jo omaehtoista kannustavaa kritiikkiä: taiteellinen ja tieteellinen keskustelu. Ylimääräisen taloudellisen kritiikin ja kriisin vahvistaminen niissä tekee niistä rampoja. Keskustelukumppaneina eivät ole enää kollegat, tieteelliset tekstit, teokset ja filosofinen näkemys yhteiskunnasta, vaan hallinnon lomakkeet, talouskonsultit ja ontuvat tietojärjestelmät, joille on pakko valehdella viikkotyöaika pienemmäksi kuin todellisuudessa.

Suomi on pieni maa, sekä väestömäärältään että kielellis-kulttuurisena alueena. Niinpä julkisen rahan osuuden tulee olla opetuksessa ja muuallakin väistämättä isompi, koska ei ole varaa alistaa perustuksia kokeilevalle kilpailulle. Jokainen tarvitaan mukaan sisämarkkinoihin. Jokaisen on päästävä kykyjään ja taipumuksiaan kehittävään koulutukseen. Perustutkimuksen ja -viestintäosaamisen on oltava laajana rintamana kunnossa, jotta voi kehittyä huippuja ja soveltavia vientituotteita. Tyhjän päälle ei voi rakentaa, vaikka innovaatioita olisi. Innovaatioihin kuuluu yllätyksellisyys, uusien yhteyksien löytyminen. Jos on panostettu vain yhteen terävään huippuun, tällaisia yhteyksiä ei voi syntyä. Ei voi olla huippuja ilman vankkaa vuoristoa. Tämä on itsestäänselvää tieteessä ja taiteessa, mutta myös taloudessa voimme havaita, miten yksinäinen mammutti syö itsensä liikalihavaksi, ei saa jälkeläisiä ja jäätyy tundraan.

Samoista syistä myös hyvinvointivaltio on välttämätön. Kaikista on pidettävä huolta. Köyhimmät, ulkopuolisimmat ja syrjityimmät on nostettava mukaan osaamiseen.

Ei ole varaa jättää ketään oman onnensa nojaan. Oman onnensa seppä ei kukaan oikeasti ole, koska kukaan ei ole seppä syntyjään. Jokainen on aina jo hyötynyt tavattomasti koko osaamisyhteiskunnasta. Vai onko joku meistä siinnyt itsestään aution saaren kallioluolassa, kapalonsa kietonut ja katkonut? No okei, Nalle Wahlroosia lukuunottamatta.

Suomen on kannettava oma osansa maailman ongelmien korjaamisesta. Ongelmat eivät ole vain taakka, vaan niissä ilmenee, mitä maailmalla tarvitaan. Tulevaisuudessa on vuorenvarmasti kysyntää demokratiaa edistäville sisältö- ja teknologiatuotteille, monipuoliselle ympäristöosaamiselle ja ylipäätään yhteiselämän mielekkääksi tekemiselle. Kansainvälisen menestyksen edellytys on, että yhteiskunnan perusrakenteena on hyvinvoivien kansalaisten osaaminen näillä aloilla. Suomella on sitä jo, mutta sitä on vaalittava.

On turha apinoida suurempien valtioiden mallia, jossa pyritään kasvattamaan yksityisen pääoman osuutta kaikkialla, myös koulutuksessa. Niillä on varaa kilpailuttaa kansalaisiaan siitä, kuka pääsee osalliseksi opetuksesta ja osaamisesta. Me olemme siihen liian pieni kieli- ja kansakunta.

On myös takapajuista kosiskella sellaista pääomaa, joka ei ole kiinnostunut sijoitustensa vakaasta perustasta, jollainen suomalainen hyvinvoiva ja osaava väestö on. Miksi haluaisimme tänne spekuloivaa rahaa, joka luo hypeä, kasvattaa odotuksia, kerää odotuksiin panostaneet pääomat omiin taskuihinsa ja häipyy ennen kuplan puhkeamista? Ei ole olemassa mitään yhtenäisiä ”markkinavoimien vaatimuksia” (jonka ylin eksegeetti olisi IMF), vaan pääomia on erilaisia, hajanaisia, sekä vakaita että nopeita. Mutta kyllä pääomat ulkoistavat kaikki riskinsä niin kuluttajille, työntekijöille, yhteiskuntarakenteille kuin luonnollekin, jos niiden annetaan tehdä niin.

Nopeita pääomia on hellitty, mutta nyt ne ovat saavuttaneet pisteen, jossa niiden ilmeinen haitallisuus tulee ilmi: mikään yhteiskunta ei enää ehdi vastaamaan reaalitaloudellisesti niiden odotuksiin eivätkä ne sitä haluakaan, vaan vain rahoitusvirtoja luomiinsa kupliin. Ne ovat kiihtyneet yli reaalitalouden aikasidonnaisuuden ja kuorivat niitä seuraavista rahoitusmarkkinoista pelkät kermat päältä. Niissä ilmenee, että nykymarkkinatalous on kohtaamansa rajansa, paitsi ympäristössä ja ihmisten jaksamisessa, myös fyysisessä aikaulottuvuudessa.

Pikavoittopääoma ei enää olekaan niin trendikästä. Kuka haluaisikaan ostavaa ohitusta jos tarjolla on kestävää kehitystä?

Hyvinvointi, perusturva ja opetus eivät kilpaile keskenään. Opetus on perusturvaa. Se mahdollistaa ihmisten osallistumisen osaamisyhteiskuntaan työssä ja vapaa-aikana, rutiinien pyörittämisessä ja mielekkäimmässä toiminnassa. Hallitusohjelmasta voi oppia ainakin sen, ett OPETUS LEIKATTU POIS SÄÄSTÖSYISTÄ 




Kommentit

  1. Saamani palautteen vuoksi tähdennän vielä:

    Oikeistoretoriikka väittää mm.: "Kokoomuksen hellimä opetusalan kehittäminen päättyy jättimäisiin leikkauksiin. Oppilaitosten budjeteista viedään rahat ja jaetaan ne perusturvaan."

    Ensinnäkin pitää sanoa, että kovin piilossa tämä helliminen on ollut viime hallituksissa. Ja ainakin Vasemmistoliitto puolusti sivistyspoliittisessa neuvotteluryhmässä opetusta. Se, että pitäisi ylipäätään valita joko opetus tai perusturva eikä molempia on Kokoomuksen sanelemaa - eli kuka silloin on päättänyt "viedä rahat".

    Yhtä hyvin, ellei paremminkin voi sanoa, että tuloverojen korottamattomuus kilpaili opetuksen kanssa. Kirjoituksessani puolustankin juuri julkista rahoitusta.

    Kun yllä sanon, että opetus ja perusturva eivät kilpaile keskenään, esitän väitteeni periaattellisella yhteiskunta-/talousrakenteellisella tasolla, en vain tämän hallitusohjelman puitteissa. Julkisen tuen on riitettävä molempiin, jo siksikin, että niiden yhdistelmä on parempi kilpailuetu Suomelle kuin tuloveron nykytaso. Kirjoitukseni perustelee tätä maamme pienuudella, sisämarkkinoilla, jo olemassa oleva osaamispääoman ylläpidolla, vakaiden pääomien houkuttelulla jne.

    Milloin oikeisto alkaa nähdä, että osaava hyvinvointiyhteiskunta on alhaista verotusta parempi kilpailuetu ja houkuttelee vakaata sijoituspääomaa (eikä vain kuplivaa pikavoittopääomaa)?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tyhjyyttään ammottava suomalaisuus

Miten estää viha?

Onko akateemisuus vitsi?