keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Kilpailutotalitarismi ja vapaus

Elämme kilpailutotalitarismissa. Kaikki alistuu kilpailun logiikalle. Tästä on tullut metafysiikkamme, oppimme olemisen järjestyksestä, arkisen toimintamme ja sosiaalisuutemme perusmuoto. Tästä on tullut ruisleipää.

Markkinataloudessa ei sinänsä ole ongelmaa. On tautologisen selvää, että siinä on kilpailua. Ongelma on siinä, että käytännössä tämä kilpailulogiikka laajenee yli rajojensa, kattaen kaiken yhteiskunnallisen toiminnan, sen, minkä oli määrä toimia markkinatalouden edellytyksenä ja perustavana infrastruktuurina.

Vapauden ideaali ei ole sitä, että saa mielivaltaisesti muista piittaamatta valita mitä tahansa huvitusta itselleen tai on oikeutettu kilpailemaan tällaisen aseman saavuttamisesta. Vapaus ei ole vapautta kilpailla tai vapautta kuluttaa – paitsi niille, joiden elämä on vain kuluttavaa kilpailua, vailla toivoa tai edes ajatusta muusta merkityksestä. Ihminen ei tähän pysty, mutta yrityksille tämä perusmetafysiikka ja perusetiikka sopii. Kilpailulogiikan laajeneminen tapahtuukin niin, että yritykset ulkoistavat riskinsä ihmisille ja tekevät näistä mikroyrityksiä.

Politiikan tulisi tähdätä vapauteen, joka olisi vapautta kilpailun näennäisvapaudesta, tai laajemmin, vapautta osallistua yhteisen inhimillisen mielekkyyden muodostamiseen.


Kilpailutotalitarismi

Monet haikailevat vapaan kilpailun tuovan onnea ja autuutta. Mutta voi! Heidän mukaansa maailmassa ei vielä vallitsekaan vapaa kilpailu: esiintyy protektionismia ja muuta kilpailun vääristymistä.

Ajatus on päälaellaan. Kaikki politiikka on jo alistettu kilpailulle pääomavirroista. Nopealiikkeinen spekulaatiopääoma, joka on irrallaan reaalitalouden tuotannosta, sanelee talouden ehdot ja pakottaa valtiot keskinäiseen kilpailukykykilpailuun (sic!) yhä kapenevien resurssien maailmassa. Nykymuotoinen markkinatalous sanelee, missä kannattaa käyttää mitäkin keinoa. Missä kannattaa korruptoida, missä spekuloida, missä olla protektionistinen, tuputtaa oikeistoretoriikkaa, ajaa alas sosiaaliturva ja julkinen sektori, vähentää kilpailijoiden mahdollisuuksia, ajaa kansantaloudet niin ahtaalle että niiden on pakko tukea rahoituslaitoksia, luistaa yhteisistä ympäristösopimuksista, tehdä kehitysmaista myrkkyjätteiden kaatopaikkoja jne.

Kaikki nämä ”kilpailun vääristymät” ovatkin itse asiassa vain siirtoja pelin sisällä, kilpailua itseään, vapaan nykymarkkinatalouden vallan ilmentymiä. Vapaa kilpailu on juuri sitä, että käytetään aivan kaikkia keinoja estämään muiden kilpailijoiden uhka, vaikka sitten sääntöjen muuttamista. Vapaa kilpailu kannustaa vähentämään vapaan kilpailun mahdollisuutta muilta. Tämä paradoksi ei ole poikkeus tai kriisi, vaan kilpailun logiikan johdonmukainen seuraus. Kun kilpaillaan toisia vastaan, ei tietenkään kannata rajoittaa kilpailun logiikkaa, vaan se pitää ulottaa mahdollisimman laajaksi, totaaliseksi.

Näin kilpailutotalitarismi valloittaa yhteiskunnan makrotason, mutta se vallitsee myös mikrotasolla.

Voiton maksimointiin tähtäävät markkinatoimijat ovat seuloutuneet kilpailussa. Ne jotka pärjäävät keskinäisessä kilpailussa, ovat niitä, jotka noudattavat voiton maksimoimisen etiikkaa tehokkaimmin. Riittävän suuret markkinatoimijat, jotka voivat aiheuttaa talouskuplia, tekevät niin, koska muuten kilpailija tarttuisi tilaisuuteen ja menisi ohi. Kyse ei ole siitä, kenellä ”on” eniten rahaa, vaan kenen kautta raha, valta, virtaa eniten. Tästä asemasta on pakko kamppailla jatkuvasti ja siksi mikään vauraus ei riitä. Tämä etiikka ilmenee myös yksilön elämässä.

Meistä tehdään keskenään kilpailevia yrityksiä. Yritysten riskit ulkoistetaan työntekijöille ja kuluttajille. Epätyypillisissä työsuhteissa on lunastettava työpaikkansa joka ikinen päivä. Myös julkisella puolella on annettava byrokraattisia todisteita, jolla itse valvotaan itseä tekemässä töitä, josta on juuri siksi tullut yhä enemmän byrokraattista alkuperäisen tarkoituksen kustannuksella. Samoin asiakaslähtöisyyden nimissä tuotteet markkinoidaan kuluttajille keskeneräisinä ja sellaisella ”ekologisuudellaan” kilpailevina, josta yksityisen kuluttajan on mahdotonta ottaa selvää. Kaikelle etiikan piiriin kuuluvalle on laskettu hintalappu, koska näin kannattaa tehdä.

Kilpailutotalitarismin laajeneminen ei rajoitu mikrotason talouteen ja työelämään vaan kaikkeen arkeen. Tuotteet ovat yhä enemmän merkkejä, joilla kilpaillaan sosiaalisessa pelissä, eivätkä enää edes vain kulutustuotemerkkejä, vaan elämäntyylejä, oppiarvoja, ystävyyssuhteita, kumppaneita parisuhdemarkkinoilla, lapsia, lapsettomuutta. Samalla yksilö on, kuten yritys, ikään kuin perustettu ikuisiksi ajoiksi. Kuolema, ja sen haaste individualismille, on siivottu pois näkyvistä nuoruuden markkinoinnilla, elämänhallintaoppailla, elämysten keräilyllä ettei tarvitse surra elämätöntä elämää, sairaaloilla, lääketieteellä, sekä marginalisoimalla ja tuotteistamalla elämäntarkoitukselliset pohdiskelut erilleen muista elämänalueista, erityisesti pois häiritsemästä kilpailun metafysiikkaa.

Mikrotasolla kilpailutotalitarismi kaventaa ihmisten olemassaolon eksistentiaalisen laajuuden pelkäksi kilpailuksi ja tappaa kriittisen ajattelun vaikuttamismahdollisuudet, kansanterveyden ja yhteiskuntarauhan. Se valjastaa ihmislajin, kuten minkä tahansa luonnonvoiman tai resurssin. Näin se sysää julkiselle puolelle kustannustaakkaa ihmisten pahoinvoinnin kautta. Näin kilpailussa kannattaa tehdä.

Ihmisen muuttuminen yritykseksi, niin kilpailumentaliteetissa kuin kuoleman unohtumisessakin, on loogisessa yhteydessä globaaliin kulutuskulttuuriin ja sen homogeenisyyteen, talouden ikuisen kasvun ajatukseen, koron käsitteeseen ja pääoman liikkuvuuden kiihdyttämiseen valonnopeaksi. Kaikki tämä on kilpailun totaliteettia, totaalista sotaa. Kaikki tämä länsimaalaisen historian jatkoa: uskonnostaan ja filosofiastaan tyhjentyneen lähetystyön, työetiikan, henkisen kilvoittelun, taivaspaikan tavoittelun ja onnellisuuspyrkimyksen kiihtymistä totaalisen imperialismikilpailun kurimukseksi. Ja silti sivistyksen perustassa on elämän tarkoituksen ja Jumalan tuntemattomuus. On unohdettu, miten elää haastavalle tyhjyydelle, ja sen sijaan eletään tyhjää kilpailua siitä, kuka parhaiten peittää tyhjyyden näkyvistä.

Tämä on tapahtunut vähitellen metafysiikassa, vallitsevan metafysiikan kehkeytymisessä. Suhde olevaan on muuttunut rationaalis-tieteellisestä laskennallisuudesta, rationalisoivaksi, omaa etua hakevaksi laskelmallisuudeksi. Oliot eivät ole enää ensisijaisesti materiaa tai luontoa, saati elämän ja kuoleman eettisiä haasteita tai jumalten taistelua, vaan kulutuksen raaka-ainetta, eivätkä itse asiassa enää sitäkään, vaan kuplivien pääomavirtojen ja  spekulointipikavoittojen tilaisuuksia tai hidasteita, elämyskulutuksen välineitä. Olevaa ja toimintaa sen parissa eivät enää määritä kysymykset ”mitä tämä on”, ”miten tähän pitäisi suhtautua” tai ”mitä kohtalon on osalleni määrännyt”.

Olevaan suhtaudutaan kysymyksellä: ”Mitä mä saan tästä?” Se on metafysiikkamme peruskysymys.

Tämän vuoksi kilpailun logiikka ujuttautuu taustaoletukseksi myös käsitteissä ja arvoissa, jolloin nämä menettävät merkityksensä. Esimerkiksi ekologisuus alistetaan kulutuskilpailulle niin, että kuluttaja voi ostaa kalliimpia tuotteita, jos niillä on tämä tai tuo ympäristötarra, vaikka asiantuntijatkaan eivät pysty laskemaan tuotteiden todellista ekologisuutta ja vaikka epäekologiset yritykset saavat lanseerata omat merkkinsä informaatiota sekoittaakseen. Tai toisaalla ilmastoskeptikot tuputtavat disinformaatiotaan, mutta eivät suostu kysymään, kumman puolen väärässä oleminen on suurempi tragedia, koska taustaoletuksena on jo se käsittämättömyys, että toki talouskasvua ja kulutusta rajoitetaan vain mahdollisimman vähän. Puhumme kestävästä kehityksestä, mutta se on alistettu ostavalle ohitukselle.

Jos kilpailun logiikka saa asettaa omat rajansa, se leviää kulona kaikkialle. Mutta kerran alettuaan, miksei se leviäisi, miksei se pyrkisi alistamaan omat ehtonsa kilpailun logiikalle, mikä sen pysäyttäisi? Kilpailun logiikka ei tietenkään huomaa tuhoavansa omat edellytyksensä. Se on vallitseva rakenne. Me elämme siinä. Me uusinnamme sitä, rakennamme sitä, ylläpidämme sitä.

Yksityisten tahojen olisi oman etunsa tähden solmittava sellaisia sopimuksia, jotka suojaisivat infrastruktuurin: yhteiset pelisäännöt, osaavan ja terveen työvoiman, liikenne- ja tietoverkot jne. Pitäisi perustaa sellaisia kansainvälisiä yrityksiä, jotka kaikin keinoin kampeaisivat rahavirtoja itselleen, mutta käyttäisivätkin ne yleishyödyllisesti. Mutta meillähän on jo tällaisia ”sopimuksia” ja ”yrityksiä”: valtioiden julkiset sektorit. Kilpailutotalitarismin ideologia vain estää näkemästä näitä kilpailun ulkopuolisina edellytyksinä. On aika tehdä politiikkaa.

Asetelma pitää kääntää ympäri. Tehdä vallankumous, ei kaduilla, ei arvoissa, ei eturistiriidoissa, ei luokkien välillä, vaan talousrakenteissa itsessään. Politiikan pitää rohkeasti kääntyä kilpailuttamaan pääomaa. Politiikan pitää osoittaa, miten kilpailutotalitarismi tuhoaa itse itsensä, ja kääntää kilpailutotalitarismi ja kulutuskulttuuri ympäri.

Pitää sanoa, että ”kannattavuus” ei todella kannata. ”Oma etuni” ei ole oma etuni. ”Tehokkuus” ei tehosta. ”Järkevyys” ei ole järkevää. ”Merkki” ei merkitse. ”Tasa-arvoinen” kilpailu ei ole tasa-arvoa. ”Vapaus” ei vapauta.

Nähdäkseni juuri vapauden käsite on keskeinen. Se on pohdittava uudelleen ja toteutettava käytännössä, asetettava jälleen perustaan, otettava haltuun, koska se on tuotantolaitos. Tässä vasemmistolla on tehtävänsä.


Vapaus

Mitä on vapaus? Onko se mielivaltaista halujen toteuttamista? Onko se vapautta vastuista?

Hannah Arendtin mukaan vapaus jakaantuu kahtia yksilölliseen yleisinhimilliseen ja yhteisölliseen, poliittiseen. Hän moittikin filosofeja siitä, että he ovat enimmäkseen keskittyneet ensin mainittuun, ihmisen perimmäiseen olemukselliseen vapauteen, kun taas poliittiset ajattelijat tähtäävät yhteisöllisen vapauden selkiyttämiseen. Sittemmin yksilön vapaudesta, tulkittuna vapaudeksi tavoitella omaa etuaan, on tullut poliittinen selviö, ja se on  kirjautunut kylmän sodan aikaisen amerikkalaisen unelman myötä osaksi kilpailutotalitarismia. Olemme pakotettuja kilpailun näennäisvapauteen.

Arendtin analyysi ja vallitseva tilanne haastavat etsimään vapaudelle uuden perustan, jolla yksilönvapaus voisi kääntyä yhteiseksi vapaudeksi.

Kun nykyisin sanotaan, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan vapaa, tarkoitetaan usein eksistentiaalista vapautta. Tämä tarkoittaa lyhyesti sitä, että ei ole olemassa ennalta annettua elämän tarkoitusta tai hetkittäistäkään ehdotonta ohjetta, jonka mukaan toimisimme. Jos tällainen ehdoton mielekkyys olisi ennalta annettu, emme voisi kokea toimivamme itse. Emme voisi valita toimintaamme eri mahdollisuuksista, emmekä edes kokisi ainoatakaan mahdollisuutta mahdollisuutena, avautuvana, epävarmana, haastavana, mahdollisena. Emme voisi kysyä elämän tarkoitusta. Emme voisi kokea toimivamme itse, koska annettu ehdoton mielekkyys sanelisi toimintaohjeen lihaksillemme ja noudattaisimme sitä mekaanisesti. Emme voisi tällöin myöskään kokea seuraavamme avuttomana sivusta, mitä ruumiimme mekaanisesti tekisi, koska emme ymmärtäisi avuttomuuttamme, koska ei olisi vapautta mitä vasten se näyttäytyisi.  Emme voisi mitään, koska kaikki voiminen on mahdollisuuteen tarttumista. Nämä kaikki käsitteet ja sanat puuttuisivat kielestämme ja ajattelustamme. Siis jos ehdoton mielekkyys olisi annettu.

Ihminen on jätetty vaille ehdotonta mielekkyyttä, ja siksi hän on vapaa. Siksi jokainen hetki ja jokainen paikka ja jokainen olio voi haastaa eettiseen kannanottoon. Mitä oikein pitäisi tehdä? Miten oikein olisi oltava? Mikä olisi mielekästä, perusteltua, oikeutettavissa, järkevää? Mikään ei kerro, mitä pitäisi tehdä. Pitikö ostaa omenoita? Pitäisikö lähteä avustustyöntekijäksi katastrofialueille? Pitäisikö kirjoittaa vapaudesta? Missä oikein olen? Olen yksin, jätetty vapauteeni, heitetty maailmaan.

Koska mikään ulkopuoleltamme ei anna valmista toiminnan mieltä, me voimme toimia itse, kokea tekomme ominamme. Mutta samalla koemme niistä vastuuta. Pitäisi tehdä oikein, jossakin mielessä oikein, toimia jotenkin perustellusti, vaikka verukkein. Jokaisena hetkenä tulee väistämättä ja peruuttamattomasti toimineeksi jotenkin. Ei siis ole vain niin, että mielekkyyttä ei ole, vaan sen puute, tyhjyys imee meitä etsimään mielekkyyttä.

Painostava mielekkyyden puute kääntyykin mielekkyyden virraksi ja vapaudeksi. Puute perustaa etsimisen, antaa etsimiselle pohjan, mielen. Yhtäkkiä on tärkeää tehtävää, perustehtävää: mielekkyyden etsimistä. Kaikki toiminta on alkujaankin tätä, perustavien kysymysten perustamaa. Kaikki oleva haastaa tähän pelkällä olemassaolollaan, koska kaikkialla aukeaa ammottava vapauden peruskysymys: miten oikein olisi oltava. Kaikki toimintamme onkin, ei vain johonkin perustelun rippeeseen tarttuvaa, vaan mielekkyyttä tuottavaa, kokemaamme maailmaa järkeistävää, järjestelevää, merkityksellistävää – vaikka sitten  itsekkäällä tai rutiininomaisella tavalla.

Tässä mielessä kaikki ihmiset ovat vapaita. Kaikki? Eikö tämä väite ole pöyristyttävän väheksyvä sorrettuja ja orjuutettuja kohtaan? Heidän vuokseen on ajateltava paljon pidemmälle.

Merkitykset eivät tule meistä, vaan ne ovat jotenkin jaettuja. Elämme aina jo sosiaalisten tarkoitusten tai merkityksen etsimisen polkujen verkostossa emmekä voi kohdata mitään suoraan, puhtaana. Tuolin tarkoitus on, että sillä voi istua yksi henkilö vuorollaan. Luonnontieteellisen materian tarkoitus on tulla tutkituksi ja tieteellisesti hallituksi. Oikeudenmukaisuuden tarkoitus on toimia yhteisön ja yksilön päämääränä. Kaikki, mikä jossain mielessä ilmenee olevana, on olemassa vain yhteisesti jotenkin jaetuissa merkityksellistämisprosesseissa.

Olemme aina jo esivanhemmilta periytyvillä taipaleilla, aina jossain seurassa. Tässä aukeavat kaikki mahdollisuudet ja haastavat tilanteet, joissa oma etsiminen voi tapahtua. Tiedän, missä mennään. Toiset ovat kertoneet, ovat rakentaneet maailman ja avanneet sen ovet.

Kun huolella tunnustelemme merkityksiä sellaisina kuin ne koemme, huomaamme, että kaikissa merkityksissä on mukana toisten ihmisten merkitysten haaste. Meidän on perusteltava toimintamme jotenkin yleisesti, yleisiä merkityksiä noudattaen. Meidän on toimittava jotenkin oikeutetusti. Jopa itsekkyydessä tuntuu pakko oikeuttaa se jotenkin yleisesti, muiden silmissä. Tai sitten on oikeutettava tämä, miksi sitä ei ole pakko oikeuttaa, jne. Aukeaa loputon vaade, heti kun emme todella usko solipsismiin.

Mielekkyyden haaste on haaste toisten keskellä, toisia kohti, toiseudessa. Toiset ovat mielekkyyteni. Ja vapauteni.

Etsimme yhdessä mieltä. Kaikki polut ovat etsimisen tallaamia. Kuljemme jonossa. Mutta joskus joku löytää paremman tien. Jokainen etsii lopulta itse, mutta aina toisille ehdottaakseen. Raivaamme yhteisön liikkumatilaa, tienoota. Juuri tässä kohdassa piilee oman eturyhmämme ja identiteettimme totalitarismin vaara, mutta myös yleisen oikeudenmukaisuuden sammumaton haaste.

Se vapaus, joka on kaikkien vapauskäsitysten perustassa, on vapautta osallistua ainutkertaisesti jatkuvaan inhimillisen mielekkyyden etsintään.

Siksi toisten perusvapauden toteutumattomuus, osallistumisvapauden puute, ahdistaa minua maailman mielekkyyden puutteena. Siksi tuntui pöyristyttävältä sanoa kaikkien olevan vapaita. Toisten vapauden puutteen pitääkin ahdistaa. Vapauteni on vastuuni toisten vapaudesta. Sen pitää viedä minua kirjoittamaan tätä. Sinä, lukijani, olet ”nyt” vapauteni, ennalta kirjoittaessani, jälkikäteen lukiessasi.


Paluu politiikkaan

Näin ilmenee, että demokraattinen, oikeudenmukaisuutta hakeva ja tasa-arvoon perustuva osallistumisvapaus on jokaisen yksilönkin vapauden ydin. Sananvapaus, taiteen- ja ilmaisunvapaus, vapaus osallistua yhteiseen mielekkyyden muodostukseen, yhteiskunnan järjestämiseen, kulttuurin ja päämäärien asettamiseen. Vapaus työhön yhteiseksi hyväksi. Vapaus kehittää osaamistaan, vapaus jaksaa osallistua, vapaus osallistumisen mielekkyyteen. Yhteiskunnan jäsenille on taattava tämä vapaus, ja sitä rajoittavia voimia on  purettava, olivatpa ne avoimen totalitaristisia, muukalaistavia, toisiaan vastaan kilpailuttavia tai individualistisesti näennäisvapauttavia.

Vapauden käsitteen haltuunotto ei voi tapahtua arvokeskustelun kautta, koska siinä vapautta ei nähdä talousrakenteiden ja kaiken toiminnan perustassa, vaan vain yhtenä arvona muiden joukossa. Haltuunotto ei voi myöskään tapahtua luokkataistelussa, koska siinä vapaus tarkoittaa jo sen vapauden ottamista, että puolustetaan omia etuja ja vapauksia luokkien keskinäisessä kilpailussa. Haltuunotto ei myöskään tapahdu muistuttamalla, että vapauteen sisältyy vastuu, argumentoimalla, että kyseessä on kaikkien yhteinen perustava etu,  tai filosofoimalla vapaudesta. Haltuunotto tapahtuu kriisiyttämällä vallitseva vapauskäsitys kaikilla näillä rintamilla.

Vapauden kriisiyttäminen talousrakenteissa voi tarkoittaa esimerkiksi rahoitusmarkkinaveron käyttöönottoa. Tällöin pääoma, joka kilpailuttaa yhteiskuntaa, suunnataan kilpailemaan itseään vastaan, ja suositaan kestävää kehitystä ajavaa pääomaa pikavoittoja etsivän spekulaatiopääoman kustannuksella. Samoin verojen korotus ja aktiiviset tulonsiirrot sekä perustulo ja muukin julkisen talouskierron virran kasvattaminen ja vauhdittaminen, keynesiläisittäin tai muutoin, kaventaa pääomavirtojen pyrkimystä vieraantua kauemmaksi infrastruktuurin ylläpidosta. Samalla kasvaa vapaus, mahdollisuus osallistua yhteiskunnan mielekkyyden muodostamiseen.

Ja tämä on kansainvälinen haaste. Siksi kilpaileva eristäytyminen ei kerta kaikkiaan voi toimia. Yhteinen infrastruktuuri, planeetta ja ihmiskunta, ei selviä, jos se alistetaan vapaalle kilpailulle. Siksi on myös myönnettävä imperialismin perintönä oleva vaurauden epätasainen jakautuminen ja korjattava se samalla kun sovitaan ympäristösopimuksia. Se ei kuitenkaan voi tarkoittaa korruptoituneiden hallitusten tukemista, vaan sen on mentävä ruohonjuuritasolle.

Esimerkiksi kehitysmaiden tyttöjen koulutus on ensiarvoisen tärkeää. Se tukee kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ilman maahanmuuttoon liittyviä ongelmia. Se hyödyttää kehitysmaita itseään tarjoamalla lisää koulutettua työväkeä ja edistää näin myös niiden rauhanomaista demokratisoitumista. Se hillitsee väestönkasvua.

Samoin koko kulttuuri ja siinä vallitseva vapauskäsitys pitää muuttaa Laajasti ajateltuna taide on kulttuurin, yhteisöllisen olemisen tavan, vapaata muuttamista. Kyse on ajattelumallien murtamisesta ja ympärikäännöstä. Taiteen pitää purkaa vallitsevia diskursseja, tuottaa ajatteluviruksia, filosofisia  troijanhevosia, jotka vievät ja totuttavat ajattelemaan laajemmin ja vapaammin.

Kaiken kaikkiaan tällainen vasemmistolaisehko vapauskäsitys on oikeistolaista laajempi ja perustavampi ja siksi myös vapauden luonteelle uskollisempi. Vapaus ja oikeudenmukaisuus kulkevat käsikkäin eivätkä kilpaile toisiaan vastaan.

Kilpailutotalitarismi ei sanele mekaanisesti ja vastaansanomattomasti, mitä hermosolumme tekevät. Jokaisella meillä on ainutkertainen vapaus toimia oikein, vapaus osallistua yhteisen mielekkyyden muodostamiseen, vapaus muiden vapauttamiseen. Emme tarvitse enempää kilpailun näennäisvapautta, sillä olemme jo pohjimmiltamme vapaita – vapaita itsekkäästä kilpailusta ja vapaita näkemään muiden vapaudettomuus ja vastaamaan siihen.



Lähteitä


Arendt, Hannah, ”What is Freedom?” Between Past and Future. Eight Exercises in Political Thought, pp. 143–172. Penguin Classics. New York et al.: Penguin Group, 2006

Gylén, Marko, ”Mahdollisuus ja ei. Heideggerin, Nancyn ja Figalin painotuksia olemisen vapaudesta”. Tiede & edistys 2/2010, ss. 121–140.

1 kommentti:

  1. Kilpailun naturalisoinnista

    Totalitarismilla tarkoitan sitä, että on olemassa rakenteellinen pyrkimys tehdä kilpailemisesta mikrotason perussosiaalisuutta, kaikkiin ihmis- ja tavarasuhteisiin ujuttautuvaa, ja samalla kaventaa yhteiskuntien ja yhteisöjen infrastruktuuria niin ohueksi kuin mahdollista niin, että se mahdollistaisi vain tämäntyyppisen kilpailun.

    Tämä pyrkimys toteutuu hyvien asioiden nimissä: elintaso, demokraattinen eturistiriitojen sovittelu, kannattavuus, järkevyys, tuottavuus, tehokkuus, asiakaslähtöisyys, etu sinänsä... Kaikki nämä on kuitenkin jo ennalta tulkittu kilpailutotalitarismin mukaiseksi: ne ovat hyviä aineellis-taloudellisen itsekkyyden mielessä. Samalla ihminen määrittyy olioksi, joka pyrkii maksimoimaan omaa taloudellis-aineellista elintasoaan.

    Näin kilpailu naturalisoidaan. Kilpailu on tarkoittavinaan pelkästään evolutiivista pyrkimystä kohti parempia elinolosuhteita ja näin yksilön pyrkimystä parempiin elämänolosuhteisiin.

    Tämä retoriikka vetoaa tuttuihin ajattelumalleihin, jotka voidaan nimetä Hobbesin ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”, Smithin ”näkymättömäksi kädeksi”, Darwinin luonnonvalintateoriaksi ja ehkä Nietzschen vallantahtofilosofiaksikin. Kun näitä filosofioita yhdistetään ja tulkitaan sopivasti vinoon, päädytään siihen, että kaikki muka pyrkivät vain saavuttamaan mahdollisimman paljon itselleen; kilpailu on oikea, tosi metafysiikka.

    Kuitenkin, jos kilpailu halutaan naturalisoida niin laajaksi kuin mahdollista, niin sillä ei enää voikaan kritisoida vasemmistolaista vaihtoehtoa. Esimerkiksi jos vasemmisto kannattaa laajoja julkisia palveluita, niin tällöin se vain vertailee julkisten ja yksityisten tuotteiden paremmuutta eli toteuttaa tarjonnan kriittisen arvioinnin heijastumista kysyntään – siis harjoittaa vapaaseen kilpailuun kuuluvaa toimintaa siinä kuin markkinointikin.

    Voisi jopa sanoa, että myös kansallissosialismi, stalinismi, imperialismi, luonnon tuhoaminen omaksi eduksi ja kuplatalous ovat vain yksittäisiä ideologis-poliittisia siirtoja vapaan kilpailun areenalla – siis jos lähdetään sen metafysiikan tielle, että vapaa kilpailu on luonnollista. Jos se kattaa kaiken, se todella kattaa kaiken.

    Biologiassa evoluutio on sinänsä tarkoituksetonta. Yksilöt joko elävät tarpeeksi kauan saadakseen jälkeläisiä tai eivät elä, riippuen siitä, miten niiden kyvyt sopivat ympäristön olosuhteisiin. Näin vain tapahtuu. Tämä ei tarjoa meille sen enempää suoria toimintaohjeita tai sovelluksia kuin aivosähkökemian tuntemuskaan. Meillä ei ole inhimillisissä valinnoissamme ja kokemuksissamme suoraa yhteyttä näille tarkastelun tasoille.

    Niinpä myös sukupuutot, luonnonkatastrofit jne. ovat vailla eettistä ulottuvuutta. Evolutiivinen kilpailu toimii ja pätee myös siinä tapauksessa, että ihmiskunta tuhoaa itsensä. Jos evoluutiolla siis oikeutetaan kilpailu, sillä oikeutetaan myös tämän mahdollisuus ja tarkoituksettomuus. ”Oikeuttaminen” kuitnekin pitää sisällään ajatuksen inhimillisestä tarkoituksesta. Niinpä evoluution luonnollisuus ei ole oikeutusperuste sen paremmin kansallissosialisteille kuin kapitalisteillekaan.

    Meidän metafysiikkamme hallitsevuus ilmenee juuri siinä, että tulkitsemme sen ainoaksi järkevyydeksi, aina vallinneeksi itsesuojeluvaistoksi ja historian liikevoimaksi. Emme huomaa, että ennen kuin voi olla vastaus ”oma etu” pitää olla kysymys ”mikä olisi oikein”.

    Elintason parantamisen ei tarvitse tapahtua toisiaan vastaan kilpailemalla. Yhteistoiminta olisi toinen vaihtoehto, joka on kaiken lisäksi perustavampi: jotta voisi olla kilpailua, pitää olla yhteisesti sovittuja kilpailusääntöjä ja kilpailun mahdollistava yhteisön infrastruktuuri, Toisaalta elintasokilpailussa elämästä tulee toisiaan vastaan kilpailemista ja on hyvin kyseenalaista, että tämänsisältöistä elämää voisi pitää elintason paranemisena. Ihmissuhteet ja ihmisen toiminta ovat oleellisesti toisenlaisia kuin kilpailun motivoimia.

    VastaaPoista