perjantai 25. maaliskuuta 2011

Kristinusko vaatii homohäitä

Usko armosanomaan vanhurskauttaa: Jos todella uskot, että olet jo pelastettu pelkästä armosta eli että olet saava itsellesi aivan kaiken, mitä elämästä on saatavissa, uskot myös, ettei tuon ”kaiken” ulkopuolella ole mitään, mitä voisit teoillasi tavoitella itsellesi vielä lisäksi. Niinpä tekosi tulevat epäitsekkäiksi, lähimmäisiä rakastaviksi.

***

Jollakin on todella kipeä ongelma, jonka kanssa hän kärsii. Tämä "joku" on homoseksuaali, joka uskoo melko kirjaimellisesti. Häntä ei auta oma tai muiden kirkosta eroaminen, ateistinen uskon vähättely eikä aina liberaali kristinuskokaan. Häntä ei myöskään auta ”eheytymiseen” kannustaminen, koska hän ei voi valita sukupuolista suuntautuneisuuttaan. Hän tarvitsee fundamentalistista, kirjaimellista uskoa, joka hyväksyy homoseksuaalisuuden. Hän tarvitsee osoituksen, että tällainen usko on syvempää ja Raamatun suhteen fundamentalistisempaa kuin se, mikä häntä nyt ahdistaa. Mutta salliiko Raamattu ylipäätään tällaista uskoa?

Kuten seuraavassa yritän näyttää, tällainen usko on mahdollinen. Se on jopa välttämätön, koska se on perustavampi. Kyse ei ole vain mielipiteistä, vaan asioista, argumenteista, tulkinnan huolellisuudesta, uskon täyteydestä ja kumouksellisuudesta sekä Jumalan suuruudesta.

(Asia vie, kuten kaikki vastaavat asiat, siihen, että tässä on myös vihdoin yritettävä keskustella kaikkien kanssa, niin fundamentalistiuskovien kuin -ateistienkin, niin tapakristittyjen kuin teologienkin, ja keskityttävä kysymään, mistä kristinuskossa on kyse. Kenties arvelette, että olen tai en ole jonkin sortin kristitty. Älkää siitä välittäkö, vaan pohtikaa kirjoituksen asiaa kirjoittajan sijaan. Koska asia on tärkeä, annan myös itselleni luvan kirjoittaa vähemmän kevyttä, pitkähköä mutta kylläkin selvyyteen pyrkivää tekstiä. Pahoittelen, että tällainen tyyli ei ole kaikkien mieleen.)


1. Lähimmäisenrakkaus

Kiero ajatus. On kiero ajatus, että homoseksuaaleja voi olla rakastavinaan niin, että vain tiedottaa heidän elämäntapansa olevan syntiä, ja perustelee tätä sillä, että tämähän tähtää heidän tuonpuoleiseen pelastukseensa. Mikä olisikaan tärkeämpää, jos kerran uskoo?

Tekopyhyyttä tässä on se, että tuonpuoleinen pelastuspeli oikeuttaisi tämänpuoleisen vallankäytön. Juuri tätä tulkintaa vastaan Raamattu ja monet teologit ovat toistuvasti varoittaneet. Ja juuri tähän on kerta toisensa jälkeen langettu.

On eksytty erottamaan armo teoista: yhtäälle usko armahtavan Jumalan olemassaoloon ja toisaalle hyvien tekojen ja moraalilain noudattaminen, synnittömyyden toteuttaminen käytännössä. Konservatiivit oikeuttavat jälkimmäiseen liittyvän vallan ensimmäisellä niin, että, kun on ensin saatu synnit anteeksi, pitää sen jälkeen, jos kerran uskoo, noudattaa Jumalan säätämää lakia, sillä muuten ei pelastu. Konservatiivinen tulkinta ei tunnista omaa kärsimyksen aiheuttamistaan, vallan käyttöään tulkintansa lähtökohtana ja lopputuloksena, hyvän ja pahan tiedon hallitsemisen mestarointia nimenomaan kirjatietona, ei lähimmäisenrakkautena.

Samalla on erotettu Jumalan rakastaminen lähimmäisen rakastamisesta. Samalla on erotettu tuonpuoleinen rakkaus, hyvyys ja auttaminen tämänpuoleisesta. Samalla Jumala on tehty pienemmäksi kuin hän on: mielivaltaiseksi moraalilakien säätäjäksi ja tuomariksi. Samalla on kadotettu hänen suora kokemisensa kaiken toiminnan pohjana ja tekojen ensimmäisenä kutsujana, ajan liikuttajana ja Herrana, joka oli aina jo koettavissa ja kutsumassa hyvyyteen.

Nyt tarkkana. Tarkoitan, että uskon ja tekojen erottelu on väärin, korostipa sitten tätä konservatiivista kantaa tai sitä kantaa, että tarvitsee vain uskoa uskonnon väitteet tosiksi eikä siis tarvitsekaan tehdä mitään muuta pelastuakseen. Kumpikin näistä ymmärtää uskon väärin. Uskossa on kyse siitä, että se muuttaa suoraan ihmisen toiminnan perusasenteen. Tämä riittää. Eikä vain riitä, vaan on kaiken tavoite: sielussa vallitseva oikeudenmukaisuus, pyyteettömyys ja lähimmäisenrakkaus. Vain tältä pohjalta voivat ”lain vaatimat teot” syntyä itsestään, ilman lakia ja rangaistuksen pelkoa. Käsittelen tekstini lopussa sitä, miten sitten pelkkä armousko todella tekee tämän.

Kyse on siis siitä, miten ylipäätään ajatellaan koko kristinusko. Onko niin, että Jumala on säätänyt kosmiset pelisäännöt, joita on toteltava, olipa niissä ”järkeä” tai ei? Onhan sanottu, että ne ovat hullutusta viisaiden silmissä. Onhan Abrahamkin lähtenyt uhraamaan poikaansa. Onhan kaksoiskäskyn ensimmäinen osa Jumalan rakastamista yli kaiken muun.

Niin, se kaksoiskäsky. Se ei ole kaksi eri käskyä vaan yksi kahdessa hahmossa. Miten muuten olisi sovitettavissa yhteen se, että Jumalan rakastaminen on tärkein käsky, mutta samanveroinen on lähimmäisten rakastaminen (”hautē estin hē megalē kai prōtē entolē; deutera homoia hautē”; Matt.22:36-40)? Miksi ylipäätään mainita jälkimmäinen, jos ensimmäinen on siitä erillinen ja tärkein? Tässä on ristiriita, jollei ymmärrä, että nämä ovat yksi ja sama käsky, mutta vain ihmisen kielen vuoksi sanottavissa kahdella eri tavalla. Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä. Jumala ei ole lakikirja, vaan Agape, Lähimmäisenrakkaus. Tämä ei tarkoita, että Jumala olisi pelkkä lähimmäisenrakkauden käsite, vaan päinvastoin, että Lähimmäisenrakkaus ei ole koskaan pelkkä käsite, vaan Jumala, joka perustaa kaikki tekomme ja koko olemisemme, kutsuu meitä henkilökohtaisesti eikä tarvitse itse mitään (Apt.17:24–30). Jumala kutsuu juuri siellä, missä huomaamme lähimmäisenrakkauden ammottavan puutteen, toiminnan paikan, kärsivän ja sorretun lähimmäisen, yhteisöllisen mielekkyyden puutteen (Jaak.1:27): Ihmisen Poika on vähäisimmissä veljissäänkin (Matt.25:35-45). Kun on hyväksynyt armon, tunnistaa tämän kutsun kaiken toiminnan perustana, jokaisessa hetkessä, ja on vihdoin vapautettu pyyteettömiin hyviin tekoihin.

Niinpä Paavali voi jättää mainitsematta kaksoiskäskyn ensimmäisen osan sanoessaan, että rakkaus on lain täyttymys (”plērōma hūn nomū hē agapē”; Room.13:8–10; vrt. Gal.5:14). Samoin tekee Jaakob ja korostaa vielä sen tarkoittavan ihmisten erottelemattomuutta (Jaak.2:8–9). Samoin kultainen sääntö, jossa on ”laki ja profeetat”, mainitsee vain toiset ihmiset (Matt.7:12). Samaa linjaa jatkaa Johanneksen ensimmäinen kirje. Miten ihmeessä voisi selittää pois tämän? Tämän, että sorrettua pitää auttaa tämänpuoleisessa elämässä uskonnon muotosääntöjen sijaan (jo Jes.1:17), ja että lähimmäisenrakkaus on kaikkein tärkeintä (jo Miika 6:8)? Eikä se selvästikään ole vain ylin käsky, vaan se, minkä läpi pitää lakia ja kirjoituksia tulkita, koska se kokoaa yhteen niiden hengen. Miten ihmeessä muiden alistaminen heidän ulkoisten pelastussääntöjen noudattamisen nimissä olisi lähimmäisenrakkautta – sehän vieraannuttaa uskon sisäistämisestäkin. Instituutio toimii näin, ei Jumala. Eihän lakia noudattamalla pelastu, vaan vain armousko, toivo ja rakkaus synnyttävät hyviä tekoja ja oikeudenmukaisuutta (Matt.7:21; Gal.5:4, 16, 22–23; Jaak.1:19–25, 2:14–26). Hedelmistään puu tunnetaan; ne eivät ole erillisiä (Matt.7:16–20, 12:33). Toisten alistaminen ja rakkaudettomuus, se on se, mitä Jumala vihaa, sillä hän tahtoo armahtavaisuutta; ja varsin tuomittavaa on, jos sen kustannuksella vain noudatetaan lakia ulkoisesti (Matt.9:13, 12:7; Jes.1:11–20).

Miten siis ajatella koko kristinusko? Kun lähimmäisenrakkaus asetetaan keskiöön, on pakko ajatella uudestaan Raamatun tulkintatapaa, vanhurskauttamis- ja pelastusoppia sekä Jumalan suuruutta. Toistaiseksi nämä kysymykset ovat jääneet teologisten teorioiden kiistakapuloiksi, ja niistä on juuri mm. liberaali ja konservatiivinen tulkinta. Mutta silti on pakko ajatella uudelleen: kyse on nimenomaan siitä kumouksesta, jonka Kristus teki lakiuskolle. Kääntykää jo ja uskokaa evankeliumi.


2. Laki vai evankeliumi?

Mitä on niin sanottu kirjaimellinen usko? Sen lisäksi, että toki se on uskoa, yhdenlaista Jumalaa kohti hapuilua. Se on tulkintaa, jossa on vähintäänkin vaaransa. Vaarana on, että laki otetaan yhä lakina.

Vaarana on, että olemassaoloväiteuskomisesta tulee itsen pelastava teko. Tällöin vaarana on, että tämä usko vaatii varmistamista niin, että lisäksi on uskottava lakiin, koska tuo laki ei vielä suoraan sisälly tuohon olemassaolouskoon. Tällöin yritetään todistaa moraalilain teoilla, että uskotaan kyllä oikeaan Jumalaan, ja niinpä hänen moraalilakiinsakin. Tällöin usko ei olisi ilman tekoja. Tällöin on kuitenkin vaarana, että armouskosta tulee vain uskoa armahdusväitteeseen, armosta vain pieni juridinen välietappi, uskosta vain totena pitämistä. Vaarana on että armouskoa ei omaksuta toiminnan asenteena, joka itsestään synnyttää hyviä tekoja. Tätä ei ole pohdittu edelleenkään riittävästi: miten armosta seuraa suoraan hyviä tekoja, miten puusta tulee hedelmiä. Kuitenkin juuri se pitäisi sisäistää (Luuk.19:20–23).

Edelleen, vaarana on, että uskosta tulee sen varmistamista, että itse kuuluu pelastettujen joukkoon. Vaarana on, että Raamattuun suhtaudutaan periaatteessa samalla tavalla kuin ns. taikauskossa loitsuihin: nämä kirjoitetut arjen rituaaliohjeet täytyy vain toteuttaa, näkipä niissä järkeä tai ei, jotta saisi vedettyä henkimaailmasta itselleen edullisia vaikutuksia.

Todellinen huolenaihe tuntuukin olevan oma pelastuminen, pelastuneiden laumaan kuuluminen, varman identiteettieron rakentaminen. Kun valitsee "synnin" sopivasti, niin sen voi nähdä vain toisissa ja olla tällöin varma omasta pelastuksesta sekä siitä, että neuvoessaan toisia hylkäämään synnin ansaitsee taivaspaikkapisteitä. Identiteettieron rakentaminen on kuitenkin vain yksi tapa sitoutua uskontoon, eikä se välttämättä ole ilmeisin tai Raamatulle uskollisinkaan (ks. esim. Matt.7:5, 19:30; Luuk.10:29–37, 16:15, 18:11–14; Joh.9:41; Kol.2:23; 2.Tim.3:5; 1.Joh.4:18; Jaak.2:9).

Raamatussa usko kohdistuu ensi sijassa armosanomaan, ei olemassaoloväitteeseen tai lain pätevyyteen. Usko on sisäistettävä, ei vain omaksuttava pelastuspelin lakina. Mitään tervettä itsekkyyttä ei ole sen paremmin pelastusarmon omaksumisvaatimuksen kuin lain noudattamisen suhteen, vaan Jumalan armo pelastaa nimenomaan pois itsekkyydestä. Uskosta seuraavat pyyteettömät hyvät teot ja ne seuraavat pakottamatta, itsestään, vapaudessa, kevyenä kuormana. Jumalan tunteminen ei ole sen paremmin käsitteellis-väitteellistä kuin pelisääntömäistäkään tietoa, so. maallista kreikkalaista tai vanhatestamentillista viisautta (1Kor.1:21-23). Ne Raamatun lauseet, joiden mukaan Henki johtaa, ollaan Kristuksessa ja Jumala on Rakkaus, ja muut vastaavat eivät ole tyhjiä metaforia ja korupuhetta, vaan neuvovat tarkasti, millä tavalla Jumala pitää ymmärtää ja perustavasti omaksua sydämeen, kaiken toiminnan pohjaksi – Jumala itse, ei vain jokin tieto hänestä tai moraalilain noudattamisen vaatimus.

Lakia pitää lukea Hengen mukaan, ei kirjaimen (Room.7:6; 2.Kor.3:6). Kun Paavali ja muut teroittavat, että käskyt täytyy pitää, he usein korostavat Hengen johdatusta, lähimmäisen rakastamista jne. Juutalaisten laki yksityiskohtineen sen sijaan asetetaan kyseenalaiseksi. Sitä ei hylätä vaan sitä sovelletaan tärkeimmän mukaan.

Laki pysyy samana, tieto käskyistä ei muutu. Eikä Jumalan armo Kristuksessa tarkoita vain sitä, että saa yrittää uudestaan lain toteuttamista, sillä näin oli jo ennen Kristusta (mm. 5.Moos 4:30; Ps.63:4, 130:3-4; Dan.9:9-10; Jes.55:7). Missä siis on Kristuksen aikaansaama muutos, jos näin oli jo Vanhan Testamentin aikana? Armousko muuttaa koko toimintamme perusasenteen, suhtautumistavan itseemme, Jumalaan, maailmaan ja lähimmäisiin. Tämän on pakko näkyä myös uskon ymmärtämisessä ja lukutavassa.

Itse asiassa teoilla, käskyillä ja laeilla tarkoitetaan kokonaan eri asiaa kuin lakiuskonnossa, sillä perusta on muuttunut. Jaakob puhuu ”vapauden laista” (Jaak.1:25, 2:12) ja sanoo, että usko ilman tekoja on toimetonta (argē), että Abrahamin teoissa usko toimi, täyttyi, tuli päämääräänsä (eteleiōthē) ja vasta näin oli uskoa. Näin hän varoittaa juuri erottamasta käsitteellisesti uskoa teoista, ajattelemasta olemassaolouskoa uskona: siitä ei ole hyötyä (ofelos), se ei pelasta (Jaak. 2:14–22). Abrahamin uskohan ei perustunut kirjaimeen, vaan elävään Jumalan sanaan (ks. Jaak.2:21; Room.4; Gal.2:16–3:29; 1Moos.12:1, 17:1–22, 22:1–2).

Samoin Johannes korostaa rakkauden pelottomuutta viimeisellä tuomiolla (1.Joh.4:17–18) ja tuo esiin, että ihminen ikään kuin huomaa pitävänsä Jumalan käskyt ja vasta siitä tietää tuntevansa Jumalan (1.Joh.2:3). Paavali käsittelee asiaa laajasti usealla taholla, erityisesti Kirjeissä roomalaisille ja galatalaisille. Myös Kirje heprealaisille tuo esiin sen, miten armousko muuttaa toiminnan luonteen ja perustan (mm. Hepr.8,10). Karsituiksi joutuvat erityisesti käskyt, jotka osoittavat uskoa ulkoisesti: uhrit, ympärileikkaus, syömistavat (josta mm. Apt. 10:9–16, 28, 34, 11:5–10; Room.14:2–23; Kol.2:20–23, ja jo Jes.1:11–14; Hoos.6:6; Ps.40:7–9). Usko on sisäistä, suoraan hyviin tekoihin vapauttava pohja, eikä jotain, jonka lisäksi ihmisen pitäisi vielä totella ulkonaisesti lakia rangaistuksen pelossa (mm. Room.9:32–10:4). Tämän ymmärtämiseen Paavalikin kaikkialla ohjaa, erityisesti galatalaisia. Mutta historian saatossa hänen ohjeensa, jotka opastavat sisäisen uskon vaikutusten ymmärtämiseen ja uskon tarkkailuun, onkin otettu uusiksi ulkoisiksi laeiksi!

Homoseksuaalien kirkkohäitä vastustavat korostavat, ettei ole annettu valtuuksia siunata. Ei niin, ei minkään muunkaan suhteen, vaan vain pyytää Jumalan siunausta. Ja oliko annettu valtuutusta rikkoa sapatti (Matt.12:1–8; Luuk.5:16–18, 13:14–17, 14:5; Joh.7:23–24)? Rikkoa? Vai vahvistaa? Mitä on vahvistaminen, muuta kuin sitä, että laista luetaan sen henki eikä kirjain (Room.7:6; 2.Kor. 3:2–18), että osoitetaan, miten sitä sovelletaan päämääränsä, lähimmäisenrakkauden mukaisesti, sen sijaan, että vain muodollisesti noudatetaan sitä? Jos tämän ymmärtää, miten voi enää väittää, että muodollinen noudattaminen on käskyn tottelemista ja niin ollen pelastumista ja niinpä siihen kehottaminen on lähimmäisenrakkautta. Miten ihmeessä voidaan yhä hylätä armon, lähimmäisenrakkauden ja Jeesuksen sovitustyön käänteentekeyys ja lukea Raamattua itsekkäästi oman itsen pelastusoppaana tekojen tai tekemättömyyksien kautta (Gal.2:21)? Kristittyjen pitäisi olla rohkeita armossa ja rakkaudessa, tinkimättömiä siinä, lakia ja tuomiota pelkäämättömiä (1.Joh.4:18.).

Uskotaanko nykyisin, että Ihmisen Poika on sapatin Herra, vai eikö uskota? Lakiahan ei kumota, vaan Kristus toteuttaa lain (Matt. 5:17-20; Kol.2:16). Tämän sanottuaan, Jeesus luettelee Vuorisaarnassa, miten hyvin lakia pitää toteuttaa: ei ulkoisesti, vaan sisäisesti, vihamiehiäänkin rakastaen ja lopulta kultaiseen sääntöön asti. Hän tähdentää vielä, että hedelmistään puu tunnetaan ja että usko pitää rakentaa varmalle perustalle, kokonaistulkinnalle kultaisen säännön ohjauksessa, eikä vain kerätä yhteen käskyjen hiekanmurusia (Matt.7:15-27).

Entä uskotaanko Paavalia vai eikö uskota, kun hän sanoo: ”On yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei; tärkeää on Jumalan käskyjen noudattaminen.” (1.Kor.7:19) Paavalihan ei ainoastaan sano tässä, että ympärileikkauksesta tulee luopua, vaan että se ei ole Jumalan käsky. Kuitenkin Vanha Testamentti tietää toisin (1Moos:17:9–14). On siis selvää, mitä Paavali tarkoittaa: Jumalan käskyt eivät ole kirjaimessa.

Nielaistaanko siis mieluummin kameli ja sälytetään toisten niskaan se, mitä itse ei tarvitse eikä jakseta kantaa teljeten näin taivaaseen pääsy (Matt.23.4,13,24.)? Uuden testamentin kohtien lukeminen lakina, saati pelastuspelin sääntöinä, on yksinkertaisesti väärin ja siitä vielä varoitetaan (Luuk.6:37–45; Matt.5:22, 18:32–33; Jaak.2:8-13,4:12; Room.14:1,13–19).

Ja entäpä jos kaksi säädöstä on ristiriidassa jossain yksittäisen ihmisen kohdalla, jos esimerkiksi joku on köyhyyttään pakotettu seksiorjaksi tai varkaaksi. Köyhänä hän pääsee taivasten valtakuntaan (Luuk.6:20; Jaak.2:5), mutta avionrikkojana tai varkaana ei (1.Kor.6:9-10). Mutta Paavali ei puhu sinänsä avionrikkomisesta tai varkaudesta, vaan siitä joka perustuu pelkkään itsekkyyteen (1.Kor.6:7–8). Se, että tällainen ihminen ei ”saa omakseen Jumalan valtakuntaa”, ei tietenkään tarkoita, että Jumala, joka on hyvä ja oikeudenmukainen, olisi kykenemätön näkemään ihmistä yli sellaisen käsitteellisen identiteettikategorian kuin ”varas”, siis yli ihmisen kielessä tapahtuvan sanallisen abstrahoinnin ja väkivaltaisen toiseuttamisen. Tätä Raamatussa korostetaan sekä suoraan että vertauksin (esim. 1Sam16:7; Jer.11:20; Matt.6:6, 7:5, 21:28–32, 23:10–12, 25:35–45; Luuk.18:9–14; Joh.7:24; Room.2:1; 1Kor.4:5; Jaak.2:9). Sen sijaan tämä tarkoittaa, että ihmisen pitää muuttua epäitsekkääksi tekojensa ja identiteettinsä perustaa myöten.  Tällaiset kohdat ovat ymmärrettävissä kristillisesti vain, jos lähimmäisenrakkautta pidetään kunniassa.


3. Tulkitsemisen perusasenne

Korostan, että tämä ei ole ”liberaalia” tulkintaa, mikäli liberaalilla tarkoitetaan vain sitä, että Raamattua pidetään osin vanhentuneena, inhimillisiä käsityksiä täynnä olevana, ja siksi alati uudistettavana. Tällainen peitsentaitto liberaalin ja kirjaimellisen välillä on ajanhukkaa, sillä tällöin kiistellään asioista, joista ei voida tietää eikä ole annettu suoraa ilmoitusta: kirjoitusten sanainspiraation suoruus, ympäröivän kulttuurin vaikutuksen määrä jne.

Sen sijaan tässä esittelemäni tulkinta korostaa vapahdusta, armoa ja rakkautta, ja puolustaa tässä sitä, mitä Raamattu sanoo: että nämä ovat kirjainta tärkeämpiä (Matt.23:23). Tämä on todellista kirjaimellisuutta ja fundamentalismia, se, että Raamattu tulkitaan mahdollisimman huolellisesti asettaen kaikki muu kyseenalaiseksi (Mark.4:24; Luuk.8:16–18, 14:25–35, 24:45; 1Kor.1:17-2:16, 3:18-21; Kol.6:6–10). Näin on pakko asettaa kyseenalaiseksi oma lukemistapa, käsitys omasta ajallisesta toiminnasta ja sen perusteista ja Jumalan hahmo jonakin oliona. Jumalaa pitää rakastaa niin, että avaa kaikki luutuneet käsitykset, siis koko ymmärryksellään, ja samalla syvästi kokien eli kaikesta sydämestään ja vielä tekojensa perustan muuttaen ja omistautuen kaikella voimallaan ja sielullaan (dianoia, kardia, iskhys, psykhē, Matt. 22:37; Mark. 12:30; Luuk. 10:27). Niin sanottu kirjaimellinen tulkinta ei itse asiassa ole kovin kirjaimellista, eli sellaista, joka olisi mahdollisimman uskollista sanotulle. Se on vain yksi tapa olla lähellä kirjainta, vain yksi tapa lukea. Tämä läheisyyden muoto ja lukutapa on itse perusteltu tietyllä yleistulkinnalla tai lukemiskäsityksellä, joka on kiistanalainen ja jopa Raamatun omien sanojen vastainen. Se on tullut muualta kuin juutalais-kristillisestä perinteestä ja vakiintunut niin vahvaksi, että se näyttää itsestäänselvyydeltä, vaihtoehdottomalta.

Raamattu on kieltä. Kieli on aina ensiksi ajattelun johdattamista, neuvomista, opastamista, kysymysten avaamista – muuten lukija ei voisi alkujaankaan lukea ja ajatella eteenpäin, pyrkiä ymmärtämään paremmin. Vasta länsimaisen metafysiikan, tieteen ja politiikan myötä kieli on totuttu mieltämään ensi sijassa väitelauseiksi, todellisuuden representaatioksi, käskeväksi tiedottamiseksi. Tämä kielikäsitys on kristinuskolle ja muullekin antiikin maailmalle vieras, mutta juuri se hallitsee konservatiivista uskoa. Kirjaimelliset dogmit ovat toki olleet tarpeen, koska on pyritty uskon sisällön säilyttämiseen, mutta kirjaimellisuus on niissä vain se säiliö, johon sanoma on pakattu, eikä se varsinainen uskon kohde, sisältö tai sanoma.


4. Säädösten tarkoitus

Miksi sitten laki on monimutkainen ja täynnä pieniä säädöksiä? Jotta näkyisi, millä kaikilla tavoin voi tulla rikkoneeksi lähimmäisenrakkautta ja laupeutta vastaan, mitä eri muotoja itsekkyys voi saada.

Ei Jumala itsensä vuoksi kehota noudattamaan lakia, eikä laki ole Jumala itse, vaan lain tarkoitus on näyttää, mikä on ihmisille itselleen vahingoksi maan päällä eli missä lähimmäisenrakkaus puuttuu ihmisten väliltä, ja viime kädessä, että ihminen ei itse pysty lähimmäisenrakkauteen pelkkien (tuomionpelossa noudatettujen) käskyjen kautta (Apt.17:25; Room.4:13-16, 7:1-25; Jes.29:13-14, 48:18, 58:3-14, 59:9-17; Hoos.6:6; Ps. 32:8-11, 40:6).

Tämän vuoksi Paavali nuhtelee ja neuvoo alkukristittyjä. He eivät ole vielä ymmärtäneet armoa, eivätkä sisäistäneet sitä tekoihin asti kuin satunnaisesti. Sen vuoksi pitää luonnehtia pääpiirteittäin, millaisena ilmenee armouskon syventäminen ja millaisena ei, millaisia ovat sen hedelmät, joista vasta itsekin voi uskonsa tunnistaa ja tuntea sisimmässään. Toisaalta ympäröivästä yhteiskunnasta tulee kristinuskoon kääntyneiden mukana kaikenlaisia tapoja (eikä vain käytännön elämän tai elämästä nauttimisen, vaan myös ajattelun, tietämisen ja tekstin lukemisen tapoja), jotka voivat olla  itselle vahingoksi suoraan elämässä tai itsekkyyden kasvattamisessa, tai toisille vahingoksi samoin jommallakummalla tavalla. Joitakin tapoja varotaan, koska ne saattavat haitata sanoman viemistä ulkopuolisille siten, että ne saavat kristityt näyttämään sellaisilta, jotka eivät vietä hyveellistä elämää ympäröivän yhteiskunnan ja vallitsevan kulttuurin standardien mukaan. Jotkin tavat saattavat myös hajaannuttaa ulkoisten paineiden uhkaamaa seurakuntaa. Näiden syiden vuoksi nämä tavat eivät edistä lähimmäisenrakkauden toteutumista ihmiskunnassa.

Paavalin tehtävänä Pietarin ohella on perustaa instituutio, kirkko, joka turvaa Jumalan sanan säilymisen. Hän pyrkii erottamaan sen vallitsevasta roomalaisesta monikulttuurista katsomalla, mikä siellä on itsekkyyttä tai sitä edistävää.

Se, mikä oli vallalla alkukristittyjä ympäröivässä kulttuurissa oli, että naisen kanssa avioituneet miehet olivat toisten miesten tai nuorten hyväksikäytettyjen miesten kanssa pelkästään oman nautintonsa tähden. Siitä varoitetaan, kuten monesta muustakin seikasta. Miksi? Siksi, että se uhkaa viedä takaisin itsekkyyteen ja toisaalta on vahingoksi kristittyjen maineelle.

Pienintäkään käskyä ei voi hylätä, mutta ei nyt taatusti suurinta eikä sitä tukevaa käskyä lukea koko laki tämän suurimman valossa. Niinpä on selvää, että varoitetaan (Room.1:21–32; 1.Kor.6:6–10), ei vain homoseksuaalisesta himosta, vaan kaikenlaisten avioliiton ulkopuolisten suhteiden kyltymättömyydestä ja tämän itsekkyydestä, jolla on vaara aiheuttaa vahinkoa sekä toisille että itselle: toisille sikäli, että siinä on usein alistamista ja pakottamista mukana, ja itselle sikäli, että ihminen orjuuttaa itsensä  etsimään himolleen tyydytystä eikä pyri vapauttavaan lähimmäisenrakkauteen. Juuri tämän vuoksi avioliitto tulisi sallia ja siunaus tulisi jakaa kaikille(!) pariskunnille, jotka haluavat elää poissa vahingoittavasta himojen orjuudesta (1.Kor.7:9).

Paavalin tarkoitus on myös kunnian tavoittelu kristityille Rooman valtakunnassa (mm. 1.Tim.5:14). Paavalille on tärkeää, että sanoma leviää, muttei pelkästään se, vaan nimenomaan laupeudentyö, lähimmäisenrakkaus, ja kunnian tavoittelu sillä. Ja juuri tässä mielessä ruumis on Hengen temppeli (1.Kor.6:19): Jumalan Henki asuu ja vaikuttaa armosanoman levittäjien ruumiissa, ja siksi on tärkeää, että temppeli pidetään loistossa. Temppeli on nimittäin ulkonainen, maallinen tunnus- ja kohtaamispaikka sille, että Jumala vaikuttaa maailmassa (vrt. 1.Kor.15:44, 46, 50). Ruumis on ajallinen, maailmassa toimimisen paikka. Toiminta ja sen koko pohja taas voidaan omistaa Jumalalle uskomalla armo. Muu käsitys ruumiista temppelinä on taikauskoa tai metafysiikkaa, joka tekee Jumalasta pienemmän kuin hän on, pelkän henkiaineksesta koostuvan olion, ja lisäksi vahvistaa em. eron tuonpuoleisen pelastukseen auttamisen ja tämänpuoleisessa hädässä auttamisen välillä.

Se, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli, ei siis ole mitään hämärää metafysiikkaa tai mystiikkaa, vaan yksinkertainen muistutus siitä, että armo ja usko synnyttää hyvää elämää ruumiissa. Jos todella uskoo, niin uskoo, ettei itse omista itseään (1.Kor.6:19) vaan ruumiillisten tekojen  perustana on Jumalan kutsu. Ja tämä on se, missä tulisi rakentaa (1.Kor. 6:12), siinä, että omaksuu yhä syvemmin tämän perustaksi. Siveettömyys taas vie itsekkyyteen ja toisten kohteluun välineinä. Se totuttaa ruumiin vieraantumaan Jumalasta (Room.13:14). Mutta nyt tämä pitää ymmärtää niin, että heti edetään kysymään, mitä on siveettömyys, sitäkö mitä lain kirjain sanoo, vai sitä, mikä on asenteeltaan ja hengeltään itsekästä.

Erilaiset ajat vaativat erilaiset keinot: Rooman valtakunnassa ja sen ajan kommunikaatioympäristössä oli oleellista säilyttää instituutioita ja dogmeja, jotta sanoma säilyisi edes joten kuten vainoista, lukutaidottomuudesta, kouluttamattomuudesta ja välimatkoista huolimatta. Tänään, kun tilanne on täysin toinen, me voimme korostaa sanoman ymmärtämisen syventämistä ja sen lähes inhimillisin kielin kuvaamattoman (Matt. 7:29; Luuk. 11:52; 1.Kor.13:1) ytimen tuntemista.


5. Mitä on avioliitto?

Jos ette voi itseänne hillitä, menkää naimisiin (1.Kor.7:9, 35–37). Miksi ihmeessä tämä keino lievittää ruumiillisia himoja olisi sallittu heteroseksuaaliselle hillitsemättömyydelle, muttei homoseksuaaliselle? Eikö ole selvää, että Paavali käskee avioliittoon siksi, että sitoutuneisuus puolisoon torjuu himon orjuuttavuutta (Room.6–8)? Tavoitteena on estää seksuaalisuutta saamasta liian suurta osaa elämässä ja viemästä itsekkääseen nautinnon tavoitteluun, joka tuottaa lopulta itsellekin yksinäisyyden tuskaa. Eikö tämä suorastaan vaadi homoseksuaalejakin solmimaan avioliittoja – sen sijaan, että homoavioliitot olisivat vain sallittuja?

Huomatkaa, että Paavali myöntää, että aviollisessakin seksissä on yleensä kyse aistillisesta nautinnosta, ei lasten hankkimisesta tai perheen perustamisesta. Edelleen, tämä tehdään myös sen vuoksi, että ympäröivässä yhteiskunnassa vainottujen kristittyjen oli näytettävä ulospäin nuhteettomilta, ts. lihan himoista vapautuneilta, kun kulkevat julistamassa evankeliumia. (1.Tim.5:14) Niinpä on selvää, että ilosanoman ja Jumalan kunnian levittäminen ja julistaminen tapahtuu aina suhteessa ympäröivän yhteiskunnan arvostuksiin ja auktoriteetteihin, tiettyjen ihmisten edessä, joten sanoma on sovitettava heille, mutta toki pitäen kiinni ytimestä (tämä käy ilmi monista muistakin Paavalin kirjeiden kohdista).

Miten on, uskotteko todella, että kaikki se sitoutuminen ja keskinäinen huolenpito, jota sateenkaariperheessä osoitetaan, olisi jotenkin erilaista, eri alkuperää eli alistavaa, itsekästä ja vahingollista, vain siksi, että seksuaalisuus toteutuu siinä kahden samaa sukupuolta olevan välillä. Keneltä tämä rakkaus on pois? Ketä se vahingoittaa?

Mitä on seksuaalisuus, miksi se on syytä hillitä avioliitolla. Seksuaalisuus on läheisyyden alueella tapahtuvaa nautinnon jakamista. Siinä on kuitenkin vaarana muun muassa liika keskittyminen omaan nautintoon toisen kustannuksella, toisen alistamista ja käyttämistä välineenä. Siksi se voi myös olla toista tai itseä satuttavaa, vaikkei aluksi tuntuisi siltä. Ja toki siihen liittyy yhä tehokkaan ehkäisynkin aikakaudella monenlaisia riskejä lasten suhteen.

Yhteisöllinen hyvä ei kuitenkaan perustu vain siihen, onko jokin yksittäinen parisuhde hyvä vai ei, vaan myös siihen, mitä tiettyjen suhteiden vahvistaminen tarkoittaa suhteiden tavoittelun kannalta. Se voi kasvattaa riskiä siihen, että sorrutaan alistamiseen ja itsekkyyteen jo siinä vaiheessa kun suhteita tavoitellaan, eikä vasta itse suhteessa. Tämänkin vuoksi on hyvää ja lähimmäisenrakkauden mukaista, että esim. täysi-ikäisten lähisukulaisten ei sallita mennä naimisiin, vaikka molemmat sitä vapaasti haluaisivat. Tällaisen salliminen voisi tuoda mukanaan esim. manipulointia nuoremmalla iällä tms. Sen sijaan homoseksuaalisten aviosuhteiden vahvistaminen ei tällaista aiheuta, vaan vain sitä, että ihminen saa lähestyä samaa sukupuolta niin, että toivoo parisuhdetta, jonka toteutuminen sitten on henkilöiden itsensä ratkaistavissa, kuten heterosuhteissa.

Konservatiivit ovat korostaneet sitä, että avioliitto on käsitteenä miehen ja naisen väliseen parisuhteeseen kuuluva. Näkisin kuitenkin niin, että fundamentalistit itse lukevat Raamatun sisään tuon mies-nainen-avioliitto-käsitteen. Toki Raamatussa puhutaan avioliitosta miehen ja naisen välisenä (Vanhassa Testamentissa myös miehen ja useiden naisten välisenä). Mutta se, että näin ollaan tehty asian käsittelyn lyhyyden vuoksi, tai vaikkapa vallinneiden käsitysten vuoksi tms. ei tietenkään velvoita siihen, etteikö asiaa saisi avata lähimmäisenrakkauden toteutumisen ja kärsimyksen lopettamisen vuoksi.

Sinänsä avioliitto tarkoittaa julkistettua, virallista parisuhdetta. Jos ylipäätään pitää paikkansa, että niinä historiallisina aikoina, joista on puhe, ei ollut muita tunnustettuja parisuhteita kuin mies-nainen-parisuhteet, niin tokihan tämä näkyy avioliitto-käsitteen sisällössä. Vai olisiko ollut kuviteltavissa tilanne, että kaksi miestä olisi saanut rauhassa virallisesti olla avioliitossa samalla kun homoseksuaalisuus olisi ollut rikos? Se, että vedotaan siihen, että historiassa tai Raamatussa avioliitto on tarkoittanut mies-nainen-suhdetta, eikä mitä tahansa parisuhdetta, on siis itse asiassa vetoamista siihen, että historiassa homoseksuaalit ovat olleet syrjittyjä, sillä vain tämän syrjinnän vakiintuneisuuden vuoksi käsite avioliitto on voinut rajoittua tarkoittamaan mies-nainen-suhteiden virallis-julkista astetta. Parisuhteen käsite taas on jo laajentunut - sille eivät konservatiivit enää mahda mitään. Ja miksi ylipäätään vedota luontoon, historiaan, mies-nainen-avioliittokäsityksen historiallis-kulttuuriseen vakiintuneisuuteen tai johonkin suomalaiseen arvoperimään? Eikö Jumala olekaan ylin auktoriteetti?

(Muuten, en usko arvojen olemassaoloon. Arvo on vain ”periaatteeksi” kuivatetun toimintaa vievän voiman yleisnimi. Arvon käsitteellä paikataan länsimaisen metafysiikan unohtamaa olemisen ja olevan perustavaa ajallisuutta eli jokaisessa olemassaolon hetkessä ja paikassa ammottavaa haastetta. Se on pelkkä jälkikätinen lisäys. Suhteessa kristinuskoon arvon käsite siis oikeastaan kaventaa näkemystä siitä, millä kaikilla perustavilla tavoilla Jumalan vaikutus voi ilmetä. Sen paremmin todellisuudesta kuin Raamatustakaan ei löydy arvoja. Toisaalta ymmärrän kyllä puheen, että lakeja säädetään yhteiskunnan ”arvojen” perusteella, mutta länsimaisessa demokratiassa lait antavat vain mahdollisimman väljät puitteet, takaavat vähimmäisturvan ja -oikeudet.)


6. Ydin: armosanoma tuo pyyteettömyyden

Uskokaa nyt jo se evankeliumi. Tämä ydin on se, missä ei saa antaa periksi, vaikka kuinka liberalismi tai fundamentalismi tai mikä muu tahansa siihen tuntuisi pakottavan.

Usko on uskoa armosanomaan (Mark.1:15; Room.10:8–17; Gal.3:2, 5). Siinä uskotaan, että on pelkästä armosta jo pelastettu. Jos siis uskot, että olet jo saava itsellesi aivan kaiken, mitä elämästä on saatavissa, siitä seuraa, että uskot myös, ettei tuon ”kaiken” ulkopuolella ole mitään, mitä voisit tavoitella itsellesi vielä lisäksi. Eihän elämän koko mielekkyyden lisäksi voi olla jotakin lisää tavoiteltavaa, jotakin muuta mielekkyyttä? Niinpä tulet epäitsekkääksi, pyyteettömäksi, oikeamieliseksi, lähimmäisiä rakastavaksi. Toiminnan koko pohja vaihtuu (Room.3:22,27; 8:12). Enää ei tarvitse tavoitella mielekkyyttä omalle elämälle, enää jokaisessa hetkessä ei paina oma kuolema ja mielekkyyden mahdollisuuksien pois kuluminen. Pohjaksi tulee parantaa maailmassa ilmeneviä epäkohtia, mielekkyyden ja lähimmäisenrakkauden toteutumattomuutta maailmassa. (Vrt, Sananl.14:31; Matt.6:3, 25:35-40; Luuk.10:36; Room.1:16–17, 2:4, 6:7,17-22.; 8:3,9-15,23–25, 10:3, 11:6; 2.Kor.3:5; Gal.5:5,13,16; Ef.2:8–10,17–18, 3:17–19; 1.Tess.1:5; Jaak.1:25,2:17).

Näin armo vanhurskauttaa. Se vapauttaa toiminnan oikeudenmukaiseksi ja teot hyviksi (Joh.8:32; Room.6:18–23, 7:6; Gal.3:2–5, 5:1–26; Jaak.1:19–22, 25). Yhtäältä armo ei siis päästä tekemään syntiä, vaan vie pohjaa pois tällaisilta synnin haluilta, jos todella uskotaan armosanoma. Näin siksi, ettei kyse ole armahdus jostakin yksittäisestä teosta, vaan kaiken toiminnan ja mielekkyyden tavoittelun pohja. Toisaalta se ei pakota takaisin lain seuraamiseen, vaan vapahtaa, tuo toiminnan pohjaksi lähimmäisenrakkauden puutteeseen vastaamisen, ts. maailman, itsen ja muiden ihmisten tuomisen lähemmäksi Jumalaa, joka tässä puutteessa kutsuu luokseen, Lähimmäisenrakkauden luokse (Room.8:12–15; 1.Kor.6:19–20). Toisaalta tämä ei ollut alkukristityillekään aivan itsestään selvää, vaan Paavalin piti erikseen neuvoa täydellistämään uskoa tähän suuntaan (Room.6–8; 1.Kor.6:12–20).

Ratkaisevaa on huomata, että epäitsekkyys koskee myös omaa pelastumista: jos otan armon, en yritä ansaita sitä itselleni teoilla, eli pohjimmainen tekojeni motiivi ei ole sen paremmin oma maallinen kuin taivaallinenkaan etu. Vain tämä voi tarkoittaa täyttä pyyteettömyyttä ja vain näin armon vastaanotosta seuraa pyyteettömyys (Matt.10:38–39, 16:24–27).

Ratkaisevaa on huomata myös, että tämä logiikka toimii vain, kun on kirkasta, että 1) taivaspaikka ei ole vain tärkein lisäasia kaiken muun saavutettavan ohella – eikä siis toisten siihen pelastaminen ole myöskään eri asia kuin maallisen kärsimyksen vähentäminen – vaan se, mitä aina jo tavoittelemme kaikella toiminnallamme ja koko elämällämme, vaikkemme sitä juuri huomaa muuten kuin armon kautta aavistamme, 2) taivaspaikka on Jumalan ikuinen läheisyys, 3) Jumala on tekojemme perustassa eikä vain rakastava tuomari-luoja-henkiainesolio. Nämä 1, 2, 3 on Paavali todennut sanoessaan: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin” (1.Kor.13:12). Näiden yhteys vanhurskaaksi vapautumiseen eli siihen, miten armousko vaikuttaa meissä, on myös selkeästi mainittu (2.Kor.3:17–18; 1.Joh.3:2–3).  Ilman tätä laajuutta ja perustavuutta kristinuskolta on pohja pois! Ilman tätä armousko ei viekään pyyteettömyyteen eikä pelastukseen eikä oikeastaan ole armouskoa, vaan vain uskoa ”kosmisiin pelisääntöihin”, taikauskoa, metafysiikkaa (2.Tim.3:5).

Kukaan ei kuitenkaan vielä ole täydellinen uskossaan. Kaikki olemme heikkoja (Room.7:14–25, 14:1,13). Toiminnan koko pohja ei aivan vaihdu, ei pysyvästi, ei kaikissa tottumuksissamme. Silti meillä on toivo: täydellistyminen on alkanut. Siksi sitä pitää auttaa, avustaa, laatia ohjeita ja neuvoja, lähtien ympäröivässä yhteiskunnassa ilmenevistä mahdollisuuksista ja esteistä.

Kun tämä logiikka on teroitettu mieleen, voidaan kysyä uudelleen, mitä oikein ovat Jumala, synti, usko, armo, pelastus ja lähimmäisenrakkaus. Tämä osoittaa ns. kirjaimellisen uskon olevan haluton antamaan armon uudistaa itseään kokonaan, sillä se ei aseta näitä kyseenalaiseksi, vaan turvaa ihmisviisauteen, teoriaan, kielen käsitteellisyyteen ja lakimaisuuteen, asioiden hallintaan, identiteettivarmistuksiin sekä tietovaltaan. Näissä kysymyksissä myös osa perinteisistä teologisista ongelmista kääntyy nurin, koska niitä on hallinnut metafyysinen teoretisointi, käsitteellinen representointi. Kristus kuolee puolestamme, Jumala säätää kaiken, mutta kokonaan toisessa mielessä kuin perinteinen metafyysinen käsiterepresentaatio sallii nähdä.


7. Jumala on tekojemme perustassa

Jumala on suuri: hän ei ole vain instituutioissa tai suomalaisten arvoperinteessä, vaan jokainen saapuva ajanhetki, jokainen tilanne, tilaisuus ja olio on täynnä hänen kutsuaan - sitä, että me tunnemme väistämättömän vaateen perustella ja oikeuttaa omat tekomme, toimia jotenkin mielekkäästi, ja etsiä oikeutta, olemassaolon mieltä, ts. Jumalan läheisyyttä (Apt. 17:25-28.).

Jumala ei ole summa, joka saadaan näin: maailman kausaalinen alkusyy + ylin moraalinen auktoriteetti + näkymättömästä aineesta eli henkisubstanssista koostuva melko kookkaan oloinen otus. Jumala on suurempi kuin mikään oleva, häntä ei ole edes syytä ajatella olioksi olioiden joukossa (silti voidaan sanoa, että Hän on oleva, mutta tietenkin muut olevat ylittävässä mielessä). Kutsu lähimmäisenrakkauteen ja vapauden ahdistavuus on siinä, että Jumala on kaukana, olemme erossa hänestä, hän on poissa, ajan ulkopuolella (ks. Augustinuksen Tunnustusten 11. kirja), muuta juuri tämä kaukaisuus tuntuu, liikuttaa (tässä liikutuksessa Jumala on lähellä! Apt. 17:27-28) perustavana kutsuna. Niin perustavana, että emme voi tehdä yhtäkään omaa tekoamme ilman sitä, sillä se on kaikessa ammottava yhteisöllisen mielekkyyden puute. Kutsu kuuluu kaikkialla, kaikessa olevassa, olevan tosiasiallisuuden eettisessä ja praktisessa haastavuudessa, kärsimyksen kohtaamisessa, maailman lähimmäisenrakkauden puutteessa, jokaisessa seuraavassa hetkessä jossa olisi toimittava jotenkin mielekkäästi, vapauden ahdistavuudessa (ks. Kierkegaardin Ahdistuksen käsite).

Etäisyys mielekkyydestä tekee ylipäätään mahdolliseksi kokea tekemämme teot sellaisina, joissa itse tartumme mahdollisuuksiin, mielekkyyden ja puutteen haasteeseen ja etsimme olemisen mielekkyyttä ja toiminnan perustelua. Muuten emme kokisi niin kuin koemme, sillä silloin joko seuraisimme vain mekaanisesti ehdotonta mielekkyyttä tai sitten ei lainkaan olisi mitään etsittävää. Jos tekomme olisi irrallaan tällaisesta kokemuksesta, kokisimme korkeintaan, jos lainkaan mitään, että seuraamme vain sisältä avuttomana, mitä kehomme tekee. Emmehän voi tehdä mitään tekoa ilman että kokisimme tavoittelevamme sillä jotain perusteltuutta, mielekkyyttä, joka toistaiseksi puuttuu tai on kaukana meistä.

Jumala ilmenee sinä yhteisöllisenä mielekkyytenä eli Lähimmäisenrakkautena, joka maailmassa ammottaa poissaolollaan ja näin lakkaamatta kutsuu henkilökohtaisesti luokseen kulloisenkin tekomme perustassa. Toisin sanoen, Jumala ja/tai etäisyys Jumalasta on löydettävissä omassa arkisessa jokahetkisessä kokemuksessamme siitä, miten toimimme: jatkuvasti koemme neuvottomuutta, mielekkyyden puutetta, ja silti mielekkään toiminnan pakkoa. Pitää vain unohtaa Jumalan metafyysiset määritelmät henkiainesoliotuomarina ja antaa Jumalan määrittyä pelkästään tästä käsin: Jumala ja etäisyys hänestä on tekojemme perusta ja ilmenee haasteena kaikkialla maailmassa. Tähän Raamattukin viittaa Jumalan pyhyydellä ja suuruudella (mm. 2.Moos.3:14–15, 20:3–7; Apt.17:24–30; Kol.2:9–10).

Ensisijaisesti ja kaiken aikaa Jumala puuttuu maailmaan puuttumalla siitä. Enempi määrittely on vain kompromissiyritystä hahmotella Jumalaa konkreettisemmin mielikuvin.

Miten muuten voisi ymmärtää kohdan, jossa Paavali sanoo Jumalan näkymättömän ikuisen voiman olevan nähtävissä (Room.1:20)? Muuten kuin, että Jumalan kutsu hyviin tekoihin tuntuu kaikessa olevassa, jokaisessa hetkessämme, kaikissa ratkaisuissa, vaikka se ei näykään? Miten se voisi olla näin perustavaa muuten kuin siten, että jokaisella omaksi kokemallamme teolla vastaamme maailmassa ilmenevään haasteeseen, joka haastaa etsimään mieltä ja oikeutta kaikelle, mikä on, ja että koemme kaikki tekomme näin? Paavali ei muuten sano, että Jumalan voima näkyy ”hänen teoissaan” vaan ”noissa teoissa” tai ”tehdyissä asioissa”, ”tois poiēmasin”. Tämän voi tulkita eri tavoin, mutta en nyt lähde sanomaan varmaksi tulkintaa, että ihminen kuulee Jumalan kutsun omissa teoissaan – tähän tosin viittaa se, että kohdassa on kyse ihmisen teoista ja toiminnasta ja Paavali sanoo vaatimuksen olevan sydämessä ja omassatunnossa (Room.1:18–2:15; vrt. myös 10:18).

Jumalan olemassaoloa ei ole tarve eikä pidäkään uskoa väitteenä. Ei, vaan Jumala pitää tunnistaa omien tekojen perustassa, poissaolevana luokseen eli lähimmäisenrakkauteen kutsujana - ja ymmärtää Jumalan ”käsite” alunperin tätä kautta, ei luottaen metafyysisiin jumalrepresentaatioihin ja niiden käsitteisiin (2.Moos.20:4). Jumalan luokse palaaminen on hänen etsimistä ja löytämistä siellä missä hän aina jo oli, olemisemme ja tekojemme perustassa – ja tämä tapahtuu sen huomaamisena, että tekomme olivat aina jo yhteisöllisen mielekkyyden etsimistä. Juuri tässä mielessä Jumalaa rakastetaan aina täsmälleen siten, että rakastetaan lähimmäistä. Jumalan kuuntelu on sitä, että pidätytään kuulemaan sitä, missä lähimmäisenrakkaus ei toteudu, missä on epäoikeudenmukaisuutta, syrjintää, kärsimystä ja hätää. Juuri siellä Jumala kutsuu kaikkein voimakkaimmin. Juuri tätä tarkoittaa Jumalan kuuleminen ja hänen kokonaisvaltainen rakastamisensa.

Se, että mielekkyys puuttuu eli että olemme ”perisynnin” vaikutuksesta etäällä Jumalasta, joka on kutsuva Lähimmäisenrakkaus itse, tarkoittaa juuri, että olemme vapaita etsimään mielekkyyttä, kokemaan tekomme omina tekoinamme, emmekä yhtäältä jonkin valmiin ehdottoman mielekkyyden tai toisaalta luonnon kausaalisuuden sanelemia. Olemme jätettyjä etsimään itse mielekkyyttä, perustelluinta ja parasta toimintaa, hyvän ja pahan tiedon puuhun sekaantuneina, karkotettuina, heitettyinä. Mutta emme voi sitä löytää, sillä se, että etsimme sitä itsellemme, estää meitä olemasta täydessä mitassa epäitsekkäitä, mikä vasta olisi mielekkyyttä. On mahdotonta pelastaa itseä ja silti sen yrittäminen on kaiken toimintamme perusta (Matt. 19:26).

Niinpä Jumala tekee inkarnaation intervention, ja osoittaa sillä, että hän on Lähimmäisenrakkaus, joka antaa vaikka Poikansa ihmisten käsiin, mutta nostaa hänet kuolleista. Näin siksi, että todella uskottaisiin, että kyseessä on koko elämän ja kuolemankin mielekkyys ja jumalallinen rakkaus. (mm. Joh.3:16; Room.5:8; 1.Kor.15:12–19; Ef.1:7–10)

Kun Jumalasta tehdään pelkästään seksuaalisten ym. vastaavien pelisääntöjen takuumies ja pikkumainen erotuomari, Jumala todella tapetaan. Jumalan esittäminen mielivaltaisena sääntöjen laatijana on nihilismin kiteytymä ja vasta synnyttää ateismin mahdollisuuden ja välttämättömyydenkin. Kyse ei ole vain siitä, että Jumalasta tehdään pienempi kuin hän on, vaan, että kielletään sellainen suora kosketus elävään Jumalaan, joka ei kulje ideologisen uskon tai tapakulttuurin kautta.

Usko puolestaan ei ole: usko Jumalaksi nimitetyn näkymättömästä aineesta koostuvan olion objektiiviseen olemassaoloon + hänen armoonsa luottaminen + synnillisten tekojen välttely kosmisten pelisääntöjen mukaan. Ei, sillä uskossa on kyse näiden yhteisestä alkuperästä, joka on enemmän kuin nämä yhteensä. Jumalan luokse tullaan armon kautta: tienä on Kristus, ei laki tai usko olemassaoloväitteen oikeellisuuteen (Mark.12:30). Vastaanotto tapahtuu lapsen tavoin ja armosanoman kuulemalla. Sanoma tulee, ei joltain metafyysiseltä härpäkkeeltä, vaan sen Perustan suunnasta, joka aina jo perustaa tekomme: mielekkyyden puutteessa tuntuva kutsu mielekkyyden etsimiseen ja läheisyyteen. Sitä mukaa kuin sanoma sisäistetään, armo tekee epäitsekkääksi ja vapauttaa hyviin tekoihin. Synti ja usko itse eivät ole jotakin tekoja, vaan yleisiä tekojen ja elämän asenteita.

En yritä tässä selittää pois uskonnolliseen ulottuvuuteen kuuluvaa ihmeellisyyttä ja yliluonnollisuutta. Päinvastoin, yritän näyttää, mitä on sen ottaminen suoraan täytenä perustana myös luonnolliselle elämälle eikä vain jonakin lisäkertomuksena. Aika ja tila, aika sinänsä vuosina ja aikomisina sekä tila sinänsä metreinä ja tilanteina ovat ihmettä, Jumalan kutsua sinänsä. Meidät luodaan yhä uudelleen  Jumalan varjokuvassa, varjossa, hänen jäljessään, hänen siintäessä vain kuin kuvastimessa (1Moos. 1:26–27; 1.Kor.13:12).

Kun Jumalan ja uskon ymmärtää tällä tavoin, voi huomata, että Raamatun ”metafyysisimmät” ja mystisimmät, Jumalan olemusta ja uskon salaisuutta koskevat kohdat käyvät ymmärrettäviksi. Eivätkä vain ymmärrettäviksi, vaan ne samalla sitovat koko Raamatun yhteen, antavat sille pohjan, nostavat Jumalan suuruuteensa, ihmeellisyyteensä ja pyhyyteensä sekä vielä vievät uskoon ja toimintaan. Haastan esittämään tulkinnan, joka olisi kaikissa näissä suhteissa kattavampi.

Vaikka käytän tässä filosofiaa, ei kristityn tarvitse olla jälkimetafyysinen filosofi, vaan yksinkertainen luottamus armoon ja lähimmäisenrakkauteen riittää. Ja näin todella on. Lukuisat ihmiset ovat ilmaisseet homoavioliittokantansa nimenomaan suoraan rakkauteen vedoten, eivät vain jonkin yleisen vapaamielisyyden vuoksi ja silti ilman teologis-filosofista analyysiä. Niin kirkas ja selvä on lähimmäisenrakkauden sanoma Raamatussa. Mediassa enemmistön kanta on nimetty väärin liberaaliksi, kun todellisuudessa kyse on kirjaimellisesta, uskollisesta ja fundamentalistisesta Raamatun tulkinnasta. Enemmistö puolustaa tätä kristinuskon ydintä; itsensä viisaiksi auktoriteeteiksi korottavat, identiteetillään (eivät Jumalalla) ylpeilevät joutuvat häpeään. Yhteiskuntamme, kansamme ja kulttuurimme humanitaarisuus, suvaitsevuus ja solidaarisuus on historiallista kristillisyyttä, mikä on ihme (sic), kun otetaan huomioon, miten usein historiassa vallanhimo on sokaissut uskonnolliset auktoriteetit. Tätä peruskristillisyyttä uhkaa ihmissuhteiden muuttuminen kulutuskulttuurin elämystuotteiksi. Se on myös aikamme perusuhka avioliittoinstituutiolle ja tuo eroja, sitoutumattomuutta, rakkaudettomuutta.

Tämän rakkaudettomuuden ja sorrettujen huutojen keskellä Jumala selkeästi kutsuu hyväksymään homoseksuaalisen avioliiton. Ja tarttumaan moninkertaisella innolla vieläkin polttavampiin ongelmiin. Sen voi todella kuulla kaikkialla. Jos on korvat siihen.


(Koska olen kirjoittanut näin pitkään ja kärsivällisesti, toivon myös, että kommentit tähtäävät aitoon keskusteluun ja perustelevat kantansa huolellisesti. Pahoittelen, etten voi kuitenkaan luvata vastausta kovin nopeasti.)

1 kommentti:

  1. Hienoa tekstiä. Olen paljon Raamattua lukeneena päätynyt itse samaan.

    VastaaPoista