Minä teen nyt taidetta. Taide tekee nyt minua.

Kesto: vajaat parikymmentä minuuttia. Mustavalkoinen. John Baldessari ”I am making art”, 1971.

Tätä pidetään videotaiteen merkkiteoksena. Videollaan Baldessari ottaa asentoja, jotka ovat kuin patsas tai maalauksen hahmo, ja hokee tekevänsä taidetta.

Tylsää.

Nopeasti taidehistoria ehättää hätiin ja tarjoaa selityksiään. Mutta väitän vastaan. Kyse ei ole vain Marcel Duchampin ready-made-teoksia mukailevasta eleestä tai performanssista, jossa koetellaan taiteen rajoja ja tuodaan näin esiin niiden institutionaalisia ehtoja. Kyse ei ole taiteesta, joka käsittelisi vain taidetta ja olisi irrallaan elävästä elämästä. Eikä siitä, että tällaista ei ole aiemmin tehty. Tarkoitus ei myöskään ole besserwissermäisen vinon hymyn levittäminen pseudokriittisten connoisseurien poskille.

Video on tylsä ja järjetön. Hyvä, lähdetään siitä.

Melko nopeasti näemme Baldessarin teoksen kyllästyttävänä toistona. Näemme oman katseemme kyllästymisen, ja pian melkeinpä vain tyhjän kuvapinnan henkilön sijaan. Tässä ei tapahdu mitään, esiintyvä keho ei ole normaalissa toiminnassa, vaan vain keinotekoisen taiteellisuuden piirissä. Keho kuitenkin liikkuu, sillä on jokin tehtävä – vaikka perusteena olisikin vain veruke tehdä taidetta. Me näemme, miten kehon liikkumatila piirtyy esiin hahmon ympärille. Parrakas mies ottaa "kuvia" itsestään, patsastelee, tekee hetkellisiä veistoksia. Hetkellisesti vilahtaa muistumia egyptiläisen hahmon kanonisoidusta esitystavasta, romaanisen kirkkotaiteen jäykistä puuveistoksista, myöhemmistä musiikkivideoista. Paljastuu, että kaikki kuvat ovat tilataidetta. Näkeminen ei koskaan näe vain värejä, vaan paikkoja, tilaa, sijainteja. Näkeminen on ruumiillista, keino olla poissa itsestä, olemisen emanaatiossa, emissiossa, lähdössä. Jotain, mitä Maurice Merleau-Ponty sanoi.

Eikä teos ole vain tilan taidetta vaan myös ajan. Minimaaliset liikkeet ja niiden tylsä toistuminen hävittävät ajan videossa. Tuijotamme yhtä ja samaa, emmekä tuijota, me emmekä me. Jotain muuttuu. Me osallistumme, joudumme kysymään, miksi mikään ei muutu, miksi on vain tämä, mieletön. Meidät viedään etsimään mieltä. Aloimme etsiä heti, kun näimme, että keho tekee absurdia toistoa. Baldessarin ympärillä avautuu normaali kehon liikkumatila, mutta hän ei hyödynnä sitä, vaan jää aina partaalle, lyhyiksi still-kuviksi, jotka eivät elä, vaan ovat vain porrastettua poseeraamista. Aika pysähtyy. Tai oikeastaan keskeytyy, katkeaa. Siinä, missä piti olla taidetta, missä piti olla toimintaa, on vain järjetöntä nykimistä ja hokemista, mielettömiä ratkaisuja. Aika ratkeaa ja raukeaa. Tässä on vain tätä, paljaana, tosiasiallisena, ammottavana.

Tähän kohtaan minun kuuluisi laittaa lukuisia viitteitä Martin Heideggerin Taideteoksen alkuperä -esseestä ja Beiträge zur Philosophie (vom Ereignis) -tekstistä. Mutta ei. Minä olen tekemässä kirjoitusta Baldessarin teoksesta.

Hän on tekemässä taidetta, making art. Taide pidättää partaalle, keskeyttää, estää tutun liikkeen ja tilan, r/katkaisee ajan kesken. Meidän kesken. Me näemme hänet televisiossa tai nykyisin tietokoneen ruudulla. Hän on siinä. Hän sanoo meille tekevänsä taidetta. Hänen käyttämätön liikkumatilansa tuntuu meidän liikkumatilanamme, meidän kehossamme. Me etsimme liikkeelle mieltä. Näemme mahdollisuudet, joista hän kartoittaa vain pienen osan. Tunnemme liikkeiden kahliutuneisuuden ja vasta sen myötä kehon mahdollisuudet. Me olemme se näkevä, joka on lähtemäisillään tilaan, jonka se näkee, sen mahdollisuuksiin. Hänen ympärilleen aukeava liikkumatila on sosiaalista, meidän liikkumatilaamme. Ja taas: näin on kaikessa taiteessa.

Ihmisen liikkumatila on merkityksellisten toimien tilaa ja tilausta, merkityksellistämisen tilaisuus. Sosiaalinen ympäristö on poliittinen. Tässä tapauksessa poliittisuutta on ainakin se, että tylsä video valloittaa viihteen areenan, televisiomonitorin. Emme viihdy. Tylsyys olikin kääntöpuoli omalle tottuneisuudellemme infotainmentin kulutukseen. Taide vie arkiviestinnän ja nykyisen kulutuskulttuurin kynnykselle ja asettaa sen kyseenalaiseksi. Näin se palauttaa katsojansa viestinnän perustoihin: olemassaolon mielen etsimiseen yhdessä muiden kanssa. Politiikan ytimeen.

Mutta se taide. Eittämättä myös taiteen konventiot ja instituutiot asettuvat käymistilaan Baldessarin teoksessa. Jos se, mitä taiteilija sanoo taiteeksi, on heti taidetta, olkoonpa kuinka tylsää ja typerää tahansa, niin eikö taide menetä arvonsa. Taiteellisuus, esteettinen arvo, mitä se on? Miksi haluamme tietää, mikä on (hyvää) taidetta? Suhtautuaksemme siihen toisin kuin arkiviestintään, siis jonain pohdituttavana viestinnän hidastuksena. Kyllä, tämä olisi arvokasta. Mutta taide-esineen arvo? Miksi taiteella pitäisi olla kriteerit? Miksi tällä artefaktilla on taiteen status, kun jollain toisella ei ole?

Kysymyksellä taiteen kriteereistä tai jopa analyyttisen filosofian taiteen käsitteen määritelmillä on juurensa menneen maailman porvarillisessa maussa. Arvostettu ”Taide” on omaisuutta, varallisuutta, urheiluauto pihassa. Taide on sijoituskohde. Kannattaa sijoittaa rahaa artefaktiin, jos se on ihan oikeasti ja varmuudella taidetta. Sen arvohan nousee ja se on (homo)sosiaalisen porvarisivistyksellisen kilpailupelin siirto, nokitus. Connoisseur nostaa kakkulat ylemmäs ja kumartuu teoksen ääreen pyllistääkseen muille. Taiteilijan on ylitettävä aiemmat teokset, luotava uutta makua saadakseen mesenaatteja. Tämä on yksi modernismin sankaritarinan nurjista puolista, punaisen maton alle lakaistua pölyä. Massakulttuurin myötä nykymuotoinen kulutuksemme perustuu tälle, vaikka se on samalla hylännyt porvarilliset ihanteet, jotka etsivät vielä sukupolvelta toiselle kestävää arvoa ja kunniaa. Viihdeteknologia on tekhnētä, ”taidetta”. Kreikasta alkanut taiteen ja tekniikan eriytyminen löytää siinä päätöksensä.

Mutta jos teos asettaa tämän kyseenalaiseksi, se siirtyy eri tasolle. Taide alkaa olla ”Taiteesta” vapautettua taidetta. Taiteen vapaus ja vapauttavuus alkaa sen itsensä vapauttamisesta mahdollisuuksiinsa. Vasta näin viestinnän perusta paljastuu ilmaisunvapaudeksi, mahdollisuudeksi osallistua tuohon yhteiseen mielekkyyden etsintään.

Yhä minä olen tekemässä kirjoitusta Baldessarin teoksesta.

”I am making art.” Toteamus tai julistus ei vain representoi sitä, mitä Baldessari on tekemässä. Hän tuntuu vilkuilevan jonnekin, josta hän reflektoi omaa asentoaan tai muodostamiaan kuvia, kenties monitorista (älkää kertoko sitä minulle, vaikka Baldessari olisikin paljastanut, mihin hän katsoo). Hän on tietoinen liikkumatilastaan. Mutta ei vain reflektoiden. Hän pidättyy liikkeittensä avaaminen tilallis-kehollisten mahdollisuuksien äärelle ja tuo ne näkyviin. Hänen kehonsa ja liikkeensä tavoittavat suoremman itsetietoisuuden kuin mihin representoiva lause tai reflektoiva katse pystyvät. Hegeliläinen vapauttava itsetietoisuus ei toteudukaan käsitteen itserepresentaatiossa, vaan kreikkalaisemmin tai jälkimetafyysisemmin (taas joku kaipaa kirjallisuusviitteitä, aistin sen selvästi). Sama itsetietoisuus toimii meidän katseessamme, tiedostimmepa sitä reflektiivisesti tai emme.

Hokeminen muuttuu meditatiiviseksi, se ei sano enää mitään ja silloin kaiken. Alkaa tyhjyys. Taideteos katoaa, väistyy. Kuva tekee näin aina, näyttääkseen jotain. Kuva on kaltaisuutta ja kaltaistaminen on etymologisesti kallistamista, kuten kreikan ikoni, eikōn on väistymistä. Väistäminen piirtää esiin sen sosiaalis-poliittis-kulttuurisen liikkumatilan, jossa elämme. Tämä väistämisen hetkeen pidättyminen, joka teoksessa on tekeillä. Se piirtää sen selvemmin kuin koskaan aiemmin. Ja jättää sen auki. Toistuvasti kesken.

Teos väistyy. Taide on väistymistä, väistymiseen pidättävää, viestinnän hidastusta ja perustavan vapauden aukeamista. Taide on katharsis, puhdistuminen. Tai oikeammin katharsis tarkoittaa: paluu paljaaseen tosiasiallisuuteen, liikkumatilan uudelleen avaus, mahdollisuuksien näkeminen, mielettömyyden ammottaminen ja etsimisen haaste. Haukottelumme voi kääntyä kuvan ja todellisuuden ammotukseksi, kun annamme sille luvan, emmekä vain turhaudu etsiessämme jotain korkeataiteellista sisältöä, jota ei ole.

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää. Menkää pois, toimikaa, tehkää niin hyvin.

Linkki videoon John Baldessari: I am Making Art, 1971.