Tyhjyyttään ammottava suomalaisuus

Iloitse Suomen kansa! Poliittinen puolue nimeltä perussuomalaiset on julkaissut Suomalaisuusohjelman. Vihdoin suomalaisuus saa arvoisensa manifestaation! 

 

Tai sitten ei.

 

Luoja ties miksi, mutta päätin uhrautua analysoimaan noita muutamia sivuja kuin vakavasti otettavaa ohjelmajulistusta. Aihehan lupaa suuria: nyt puhutaan puolueen syvästä ideologisesta ytimestä. Tekstin edetessä kuitenkin huomaa, että suomalaisuus määritellään alun ylevistä puheista huolimatta pelkästään pitkälti kuvitteellisten ja verraten pienten uhkien kautta. Teksti itsessään on hätäisesti yhteen liimatun oloista. Ilmeisesti kirjoittajia on ollut useita ja käsitteet sekä maneerit siksi vaihtelevia.

 

Varsinaista sisältöä suomalaisuudelle ei ohjelmassa anneta. Syynä selvästi se, että lukijaa yritetään sumuttaa. Sellaisilla sanoilla kuin kansallinen ”elämänmuoto” ja ”itsetunto” pyritään omimaan hyvinvointi-, osaamis- ja oikeusvaltion yhteiskuntaprojektin sisältö, mutta huijataan samalla uskomaan, ettei se olekaan lailla ja instituutioilla vahvistettu ja hallinnon edelleen jatkuva tehtävä, arkisen toiminnan ja tulevaisuusluottamuksen huolellisesti rakennettu kudos. Ei, se on määrä nähdä kielellis-etnisesti karsinoitujen suomalaisten välisenä identiteetti- ja tunneliimana ja siis myös somessa vellovana me-uhona. Näin on perusteltua väittää, että elämänmuotoa uhkaavat monet perin juurin kammottavat vaarat, erityisesti ns. pakkoruotsi. Siinä koko Suomalaisuus-pahvin pihvi.

 

**

 

PS luottaa kansallismaiseman konventioon.

Ohjelman alussa paatoksellisesti julistetaan, mitä on kansa ja kansallisuus. Kursailematta todetaan, että suomalaisuus määrittyy historiallisen tarinan, kielen ja länsimaisen perinnön kautta. Näitä ei kuitenkaan avata tai osoiteta, miten ne ovat suomalaisen identiteetin taustalla. Ne vain mainitaan, omitaan ja oletetaan ilmeisen selviksi, yhtenäisiksi, kaiken hyvän ja kauniin lähteiksi sinänsä. Valtiokin mainitaan, mutta ei oikeastaan lainkaan käsitellä itsenäistä omalakisuutta, oikeusvaltioperinnettä tai pohjoismainen hyvinvointi- ja osaamisyhteiskunnan rakentamista.

 

Ohjelma sanoo suomen kielen olevan olemisemme kielellinen perusta. Tämä "olemisesta" puhuminen saa arvelemaan, että ehkä kirjoittaja on tässä kohtaa ollut sama kuin perussuomalaisen ajatushautomon surullisenkuuluisalla Totuus kiihottaa -pamfletilla. Kyseisellä kirjoittajallahan on taipumusta hyödyntää heideggerilaisten fraasien nationalistista sävyä. Niin tai näin, tässä muodossaan tämä lausuma ei kuitenkaan tarkoita oikeastaan mitään – eikä ainakaan sitä, mitä Heidegger tarkoitti kielellä, ymmärrettynä ominaisolemisen sanomiseksi (Sprache des Wesens). Tästä fundamentista ei myöskään edetä pohtimaan nimenomaisesti suomen kielen tehtävää suomalaisen tarinan luomisessa ja sanoittamisessa. Eikä filosofoida, miten kieli on näin ollen se, minkä valtarakenteita ja puhujapositioita tuleekin de(kon)struoida. Myöskään oikeusvaltion lainsäädäntöä ei pohdita kielenä, saati oikeuden kysymistä kielen olemuksena. Näin siitä huolimatta, mikä asema kielellä on ollut perinteessämme, ”syntyjen syvien tuntemisesta” ja ”suohon laulamisesta” asti. Ei viitata edes siihen, että ei-indoeurooppalainen kielemme olisi omiaan rikastamaan eurooppalaisen ajattelun tyylejä.

 

”Olemisemme perusta” onkin tässä pelkkää retoriikkaa. Ohjelmassa kieli esitetään vain me-identiteetin yhteenkuuluvuuden tunteen luojana, ja siten siitä tehdään pelkkä etnisen määrittelyn rajauskriteeri.

 

Melkoista suomen kielen (ja kielen ylipäänsä) väheksyntää.

 

Kansallinen itsetunto (tms.) oletetaan ohjelmassa yleisemminkin joksikin valmiiksi ja muuttumattomaksi. Ehkä onkin liikaa vaadittu, että (kansalle kuulemma välttämätöntä) kansallistarinaa lausuttaisiin edes sen verran, että pohdittaisiin, miten kansallisuusaatteella oli tehtävänsä 1800-luvulla itsehallinnon puolustamisessa ja kenties viime sodissa ja jälleenrakennuksessakin. Sehän toisi suomenruotsalaisten ja ruotsin kielen keskeisen osuuden kiusallisella tavalla esille maamme ja kansamme kertomuksessa ja jopa suomen kielen aseman edistämisessäkin: Lauantaiseura, Mannerheim, Pohjoismainen yhteistyö. Ruotsin kielestä kun tulee ohjelmassa jäljempänä puhe aivan toisella asenteella.

 

Myös aivan varmasti liikaa vaadittua on se, että ohjelmassa itsekriittisesti kysyttäisiin, voiko historiallisen kansallisuusaatteen määritelmiä ja kansallistunteen paatosta (varsinkaan sittemmin banalisoituneissa muodoissaan) siirtää suoraan nykyajan agendaksi. Vastaus olisi ilmeisesti harmillisen kieltävä. Eihän kansallistunto, siinä muodossa kuin ohjelma sen esittää, ole muuta kuin historiallisesta kontekstistaan tyhjentynyt kääre. Kielellisellä ja kansallisella identifioitumisella, kulttuurin kehittämisellä ja ylpeydelläkin on ollut oikeutettu tilauksensa siinä yhteiskuntajärjestyksessä, jossa kouluttamattoman suomalaisen viranomaisasiointi suomen kielellä on ollut mahdotonta tai hankalaa. Me emme enää elä siinä. ”Elämänmuotomme” todelliset uhkat ovat nykyisin enimmäkseen toisaalla, ja sitä yhtä geopoliittista uhkaa, jonka voi mieltää samaksi, ei koko persupaperissa mainita sanallakaan. Samoin, kansallistunnon voisi nykyisin kiinnittää vaivalla rakennettuun tasa-arvoiseen yhteiskuntajärjestykseen, mutta tämähän ei perussuomalaisille tule mieleen.

 

Jos suomalaisuutta halutaan tosissaan edistää, pitäisi osata esittää kysymys Suomesta uudelleen, siis kysymys Suomen sivistys- ja hyvinvointiyhteiskuntajärjestyksen rakennusprojektista ja oikeusvaltion täydentymisestä muuttuvassa maailmassa (ja jos haluaa, myös oma- ja vieraskielisen ajattelun ja keskusteluperinteen suhteesta tähän kokonaiskuvaan). Tätähän poliitikot parhaimmillaan tekevät ja eri puolueilla on vain erilaisia, verraten pitkälle kehiteltyjä ja sekä yksityiskohdat että kokonaisuuden huomioivia keinoja tämän menestysreseptimme parantamiseksi ja kotimaamme ”elämänmuodon” puolustamiseksi nykyajan haasteissa. Tätä on Suomen ja suomalaisten edun ajaminen.

 

Perussuomalaiset eivät tunnu tähän pystyvän. Ohjelma ei anna minkäänlaista avausta tähän suuntaan, vaan sulkee kansallisen tehtävän ja kertomuksen pois ja vain antaa oletettavaksi, että kaikki yhteiskunnallisen pärjääminen ja onnistuminen näillä raukoilla rajoilla on kielellis-kansallisesta itsetunnosta eli me-rajauksesta lähtöisin. Ikään kuin laki ja yhteiskuntajärjestyksen tuoma tulevaisuusluottamus ei sitoisi ja rakentaisi yhteiskuntaa lainkaan, vaan meitä sitoo ainoastaan kansallismielisen ihanan lämmin samankielisyyssuhde toiseen kansallismieliseen, vaikka sitten aina tupen rapinoihin asti.

 

Loppujen lopuksi ohjelma tekeekin selväksi, että kansan olemus tai arvo ei oikeastaan ole yhteiskunnan rakentamisessa, vaan negaatioilla rakennetussa identiteetissä, toisten poissulkemisessa. (Silmiin pistääkin se, että "historialliset vähemmistöt" lyödään luettelolla lukkoon, jättäen kuitenkin pois esim. tataarit ja sulkien kokonaan pois tuoreempien etnisten vähemmistöjen merkitys tai huomioarvo.)

 

Kaiken kaikkiaan aikamoista kansan ja kansallistarinankin väheksyntää.

 

**

 

Prameilevalla otsikolla varustettu luku ”Suomalaisuuden uhkat ja puolustaminen” on poukkoilevasti kirjoitettu. Ehkä kirjoittajia on useita sen eri osioissa. Aluksi julistetaan kursiivilla ihmiskäsitystä, joka ei tunnu liittyvän otsikon alle mitenkään, vaan on ennemminkin goodwill-mainos. Sitten, kiihtyneen oloisesti, edetään järkyttävän suuriin kansakuntamme ”uhkiin”, joista yhtenä esimerkkinä on Afrikan tähti -pelikohu. Olemme selvästi kuilun partaalla.

 

Luvun ensimmäinen osio käsittelee uhkana ”kieltämisen kulttuuria”, pitkälti ennalta arvattavasti. Koko asia on omittu amerikkalaisesta kontekstista ja sitä, sen olkiukkoilua sekä sen huonoa soveltuvuutta meikäläiseen kontekstiin on perattu muualla paljon. Jälleen, kuulemma, intersektionaalinen feminismi ja somessa saatu poliittinen kritiikki ovat cancelointia, wokea, marxilaista kulttuurivallankumousta sekä tietenkin vaara ajattelun vapaudelle.

 

Ilmeisesti ohjelman yleisön odotetaan kuplautuvan ja saavan esim. intersektionaalisuudesta tietoa vain tästä suunnasta, ja siksi minkään todellisuudessa tunnistettavan vastapuolen kanssa kiistelyyn ei edes ryhdytä. Intersektionaalinen tutkimusotehan, jos sitä neutraalisti tarkastelee, pyrkii nimenomaan purkamaan erilaisia risteäviä ja kompleksisia syrjintäasetelmia. Se mm. analysoi erilaiset puhujapositioetuoikeudet näkyviksi. Tässä se ei ole esim. valkoihoista pienituloista vastaan, vaan pyrkii nostamaan myös ekonomisen eriarvoisuuden kriittisesti huomioitavaksi. Se ei siten myöskään syytä mitään ihmisryhmää sinänsä, vaan ainoastaan nostaa kriittisesti esille etuoikeuksien perusteetonta käyttöä ja niiden vahvistamista esim. kielenkäytössä. Täten intersektionaalista tutkimusta voi käyttää (sinänsä erillisessä) poliittisessa pyrkimyksessä tasa-arvon toteuttamiseen käytännön todellisuudessa ja asenteissa. Ja muutenkin perusoikeuksien toteuttamiseen, myös sananvapauden, niin, ettei sananvapauden nimissä poljettaisi muiden sananvapautta eli lietsonnalla vaiennettaisi joitain valmiiksi marginalisoituja ihmisryhmiä, vaan sananvapaus olisi kaikille yhtäläistä sananvapautta.

 

Osio ”Teknokraattinen yhteiskuntamalli kulttuurin uhkana” on itsessään aika moista ajatuslaukkaa. Ensin tuntuu siltä, että nyt asialla on jälleen em. ”totuudesta kiihottunut” kirjoittaja kritisoimassa Heideggerin viitoittamana ns. teknisen laskelmoivaa ajattelua. Tämä on kuitenkin nopeasti häipyvä kaiku. Tavoitteena onkin kritisoida sitä, miten vastapuoli (so. kuviteltu vihervasemmistoideologia tms., todellisuudessa demokraattinen oikeusvaltio) vetoaa tieteeseen, tutkimukseen ja asiantuntijoihin. Toki asiantuntijavaltaa ja tiedeuskoa sinänsä voi kritisoida, mutta tässä sitä käytetään vain siihen kuperkeikkaan, että kansallismielisyyden ”tuomitseminen” myytiksi, disinformaatioksi ja vihapuheeksi jotenkin osoittaa, että asia on päinvastoin. Positiivista sisältöä kansallismielisyydelle ei taaskaan anneta, saati sen problematisointia, miten kansa olisi rakentanut koulutettuuteen ja infromoituuteen perustuvan demokratiansa ilman asiantuntevia näkemyksiä, pelkällä kansallisfiiliksellä.

 

Kuin alleviivatakseen tätä vääristävää vastakkainasettelua osion viimeinen kappale todistelee seuraavasti. Koska fasistiset liikkeet nähtiin länsimaisen sivistyksen heikkouden osoituksena, niin ”vasemmistolaiset teknokraatit” alkoivat kuulemma olla kaikkea länsimaista sivistystä vastaan (näin on, uskokaa pois, kun näin kerran sanotaan), vaikka ”oikeasti” fasistit olivat sivistystä vastaan, ja siis nykyinen kansallismielisyys onkin sivistyksen puolella, koska on vasemmistolaisia vastaan. Kuulostiko poukkoilevalta? Eipä ihme. Kappale ei oikeastaan edes yritä peitellä, että se sotkeutuu omiin yleistyksiinsä ja niiden tarkoitushakuiseen valikointiin ja vuorotteluun, jotta saisi ”logiikkansa” pelaamaan.

 

Koko osio vain inttää, että ”kansallismielinen” ennakkoluulo riittää sinänsä päätöksen tekemiseen, eikä sen siis tarvitse välittää faktoista tai logiikasta tai yhä jatkuvasta perusoikeuksien täydentymisen ja hiomisen projektista. Eikä siis soveltuvuudesta lainsäädäntöön tai laajemminkaan sivistys-, hyvinvointi- ja oikeusvaltion menestysreseptiimme, jonka menneet sukupolvet ovat johdonmukaisesti ja määrätietoisesti rakentaneet. Kansallisuho on yksin oikeassa, hyvän lähde, kaikkea kaunista ja sivistyksen tae.

 

Ilmeistä kansallisen rakennusprojektin väheksyntää.

 

Seuraava osio käsittelee maahanmuuttoa – yllättävän lyhyesti ja varsinaisesti mässäilemättä sitä luvun otsikon mukaisena uhkana. Nyt ei puhuta väestönvaihdosta. Toki nytkin maahanmuuttajien kollektiivista ”ajattelua luetaan” heiltä itseltään kysymättä. Järkeillään, miksi ”he” ryhmänä ”eivät samastu” suomalaiseen yhteiskuntaan, mikä oletetaan faktaksi. Siis nojatuoliajatellaan toisia kollektiivina. Niinpä, samoin kuin nykyisen puheenjohtajan suosimissa väestönvaihtoteorioissa on keskeistä, ylläpidetään ja vahvistetaan etnonationalistista oletusta ”väestöjen” erillisyydestä.

 

Luvun otsikon huomioiden tuntuu siltä, että osiosta on leikattu perusmaahanmuuttajavastaisuutta pois tai koettu tarpeettomaksi lausua sitä julki, koska teesi ”uhkasta” on jo tunnettu ja nyt on tarkoitus puhutella muita kuin ydinkannattajakuntaa. Ehkä on ajateltu, että Twitterissä voi sitten taas toteuttaa toisten ihmisryhmien vaientamista omia kannattajia lietsomalla ja vaatia rajoja kiinni. Studiolamppujen loisteessa ja virallisissa ohjelmajulistuksissa kun on syytä olla kohteliaampi ja puhutella liikkuvia äänestäjiä.

 

Osion keskenjääneisyyden tunnelmaa korostaa myös maininta, että asiaa käsitellään jäljempänä lisää, mitä ei kuitenkaan tapahdu, vaan lisämainintana tulee oikeastaan vain yksi virke ruotsia opiskelleen maahanmuuttajan asemasta.

 

EU:n uhkasta puolestaan maalataan tutulla kaavalla ”eliitin” juonimaa liitovaltiokehitystä. Se kuulemma uhkaa kansallisia identiteettejä, joiden erilaisuus olisi nähtävä jollain tavalla Eurooppaa vahvistavana ”elinvoimana” – toisin kuin historiasta saattaisi luulla. Taaskaan ei kysytä, millainen päätöksentekorakenne EU on, eikä myöskään, miksi ”kansallismielinen populismi” sopii huonosti antamaan ratkaisuja sille. EU:ssa, kuten muissakaan yhteiskuntarakenteissa, kyse ei ole kansallisuusidentiteeteistä. Eivät ne ole yhdentekeviäkään, mutta kyse on valtioiden välisistä sopimuksista, ei kansanluonteista. Kyse on siitä, miten länsimaiset oikeusvaltiot jäsentyvät toimimaan yhdessä, melko yhteisiä oikeusvaltioperiaatteita noudattaen. Tältä pohjalta voisi esittää kritiikkiäkin, pätevämpää kuin vain identiteettiuhkien maalailu.

 

Osion lopun uhkakuvat, joihin kuuluu myös sivistyksen ja ihmiselämän itseisarvon kieltäminen (muistaako kukaan sitä perussuomalaisen "mestarin" Scriptan kirjoitusta, jossa näin nimenomaan tehtiin?) sekä nihilismi mainitaan ilman perusteltua yhteyttä EU:hun. EU on ilmeisesti paha sinänsä. Ei siis esimerkiksi Venäjä, josta ei tässä yhteydessä tai koko ohjelmassa mitään mainitakaan. Eikä ihme, sillä EU-kritiikkiosio voisi olla aika suoraan Kremlistä peräisin.

 

Paitsi, että Venäjän aggressiot eivät ohjelman mukaan ole uhka ”elämänmuodollemme”, niin ilmeisesti sitä eivät ole myöskään ilmastokriisi, biodiversiteettikato, populistinen epäkeskustelu ja toiseutettujen vaientaminen (Putinin trollienkin yllyttämänä), energiakriisi, pandemiat globaalissa maailmassa, julkisen sektorin kohtaamat uhkat, kansainvälisen talouden heilahtelut. Ei, vaan se, että joidenkin kansallismielisten on vaikeaa tai vaivaannuttavaa ottaa vastaan kritiikkiä tai puhua muuta kuin suomea. Voi pikku kansallinen itsetunto -raukkaa.

 

Valikoidun uhkakavalkadin jälkeen ohjelma esitteleekin niiden mukaiset toimenpide-ehdotukset, joiden sanojen merkitykset (ja toteutuskelpoisuus) selviää edellä olleesta: koska uhkat ovat näin perustavanlaatuisia, todellisia ja ajankohtaisia, niin kyllä ”kansallismielinen” puheenparsi pitää nyt saattaa vallitsevaksi ja vaientaa muut.

 

**

 

Ohjelman toinen luku lupaa paneutua siihen, miten ”suomen kieli yhdistää meitä kaikkia”. Vähemmän yllättäen lupausta ei lunasteta, vaan yksinomaan kritisoidaan ns. pakkoruotsia.

 

Luvussa väitetään, että olisi jotenkin vaikeaa puhua ”suomenkielisten” ihmisten ”tarpeista” ja näitä tarpeita ei huomioida tasa-arvoisesti. En suoraan sanoen ymmärrä, mistä on puhe. Mitä sellaisia erityistarpeita suomenkielisillä on suomenkielisyytensä vuoksi, joihin ei nyt Suomessa vastata? Paitsi siis se, että toisen kotimaisen kielen koulussa opiskelun pakollisuus jotenkin kuulemma ”häiritsee” jotain sellaista kuin ”kielellinen itsetunto”.

 

Ylipäätään koko luku on vanhoja pakkoruotsivastaisia argumentteja kertaavaa, mutta perussuomalaisittain korostettuna. Ollaan huolissaan abstrahoidusta oliosta nimeltä kansallinen itsetunto. Yleistetään stereotypisoivasti ja pidetään kielellisiä väestönosia helposti eriytettävinä esimerkiksi palveluiden tuotannossa. Ymmärretään tasa-arvon käsite väärin mekaanisena balanssointina erillisiksi oletettujen väestönosien välillä – lainkaan pohtimatta yhteiskuntaan osallistuvan vähemmistön erityistarpeita, jotta mahdollisuuksien tasa-arvo todellisuudessa toteutuisi. Ja tietenkin vaietaan liian paljon ruotsinkielisyyttä sisältävästä kansallisesta tarinasta, joka on kyllä muuten ilmeisen tärkeä kansalliselle itsetunnolle.

 

Luvun asenteena onkin selvästi teknokraattisesti hallitseminen, juuri se, mitä edellisessä luvussa kritisoitiin. Muutenkin sama asenne leimaa koko ohjelmalehtistä kaikkine ehdottomine määrittelyineen. Se positiivinen sisältö, mitä suomalaisuudessa ja suomalaisten rakentamassa yhteiskunnassa on, on otettu teknisesti ja laskelmoivasti haltuun poliittisia päämääriä ajatellen ja vain annettu sille tunteisiin vetoava nimiä kuten itsetunto. Sinänsä ei tietysti yllätä, että perussuomalaiset projisoivat oman asenteensa ”vastapuoleen” ja kritisoivat sitä ”teknokraattisuutena”. Kun projisointi on kerran omaksuttu tapa, miksi ryhtyä itsekriittiseksi, sillä onhan sen antamaan vastapuolikuvaan helppo alkaa itsekin uskoa ja ajatella kaikkea politiikkaa pelkkänä etnisen puolensa valitsemisen ja vastakkainasettelun logiikkana. Yhteiskunnan rakennusprojektista viis, sillä tärkeää on vain se, minkä etnisen identiteetin puolella olet, ja tukkia sitten muiden turvat.

 

Otsikon ”Suomen kieli yhdistää meitä kaikkia” alla ei juurikaan käsitellä suomen kielen yhdistävyyttä. Asiahan on selvä: äidinkieleltään suomenkieliset ovat ”meitä”, muut muita. Mitä siitä turhia höpisemään. Niinpä voi keskittyä puhumaan siitä, miten ruotsin oppiainepakollisuus turmioittaa rehellisen nuorisomme kansallista kasvua perin juurin ikävästi ynnä sangen valitettavasti.

 

Saa vaikutelman, että koko suomalaisuudesta ei ole osattu oikein muuta konkreettista äänestäjien houkuttelua keksiä kuin pakkoruotsivastaisuus.

 

Sanooko ohjelma suomalaisuudesta itse asiassa mitään, edes vanhoja myyttejä kerraten? Historiasta, sivistyksestä, tieteestä, taiteesta, sinnikkäästä kansanluonteestakaan? Tai tasa-arvosta, yhteisvoimasta ja yhteisvastuusta, jotka ovat rakentaneet julkiset palvelut, oikeusvaltion ja hyvinvoinnin? Ei sano. Tarkoituksena onkin vain uhkien ja epäkohtien maalailun kautta antaa oikeutus identiteetti-uholle. Siinä tehtävässä käsitteet ”historia” ja ”sivistys”, ja oikeastaan myös ”kansallinen elämänmuoto” ja ”kielellinen itsetunto” voivat olla vain tyhjää tarkoittavia retorisia välineitä.

 

Siksi ohjelmassa ei kysytä: entä jos kansallistunne onkin jo kiteytynyt yhteiskuntajärjestyksen ja lain voimaksi eikä sitä siis uhkaa mikään mainituista uhkista, kun se ei olekaan pelkkä kollektiivinen nurkkatunne oikeassa olemisesta ja kansaksi etnis-kielellisestä rajautumisesta eli kun yhteiskunta ei pysykään kasassa pelkän ”vieraista” itseään negatoivan tunnesiteen ansiosta? Eikä siis kysytä myöskään: entä jos kansallistunnetta ei koskaan ollutkaan kansassa tai sen luonteessa valmiina? Entä jos se on juuri tuo yhteiskuntajärjestyshanke, johon päättäväisesti sitouduttiin ja sitoudutaan edelleen (ainakin muualla kuin perussuomalaisissa, toivottavasti jotkut heilläkin), toki tunteella ja osin kiistojenkin kautta mutta yhteisyyttä rakentaen, vähemmistöjä huomioiden sekä oikeusvaltiota perustaen ja täydentäen? Entä jos tätä todellista kansallistuntoa juuri nakerretaan omimalla se oikeistopopulistiseksi tyhjäksi me-määrittelyrajauskäsitteeksi irralleen yhteiskuntarakentamisprojektista? Entä jos oikeistopopulismin hajoittavuutta lannoitetaan Kremlin trollitehtaista?

Oikeastaan ainoa, mitä suomalaisuudesta selvästi ilmaistaan, on kansikuva: vesistöjen halkoma metsämaisema, jonka yllä liehuu siniristilippu, kaikki ylhäältä nähtynä. Kliseistä, totta kai, ja toteuttaa "omistavan katseen" maisematyyppiä. Kiinnostavaa on, että kuvasta on rajattu pois Aulangon näkötornin huippu (isompi alkuperäiskuva). Näkötornin rakennutti Hugo Standertskjöld, merkittävä tukija mm. Svenska litteratursällskapet i Finlandille.

Suomalaisuuden, lukijan ja äänestäjän ja ”elämänmuotomme” todellisten uhkienkin väheksyntää koko tekele. Turha, paitsi, että se kyllä paljastaa tyhjäksi myös tekeleen aiheen, perussuomalaisen politiikan ytimen.

 

**

 

Oi, Suomi, katso, sinun päiväs' koittaa
Yön uhka karkoitettu on jo pois