Maahanmuuttokritiikin logiikasta ja identiteetistä

Mitä maahanmuuttokritiikki oikeasti kritisoi ja miten hän oikeuttaa kritiikkinsä? Mikä on maahanmuutto-käsitteen logiikka maahanmuuttokriitikon mielessä? Entä mihin sillä yritetään vastata, mihin sillä lopulta pyritään ja miksi se epäonnistuu siinä?

Liukuvien käsitteiden logiikka

Kun maahanmuuttokriitikko kritisoi maahanmuuttoa, hän kohdistaa kritiikkinsä maahanmuuttajien toimintaan, tai oikeastaan hän kritisoi maahanmuuttajia, tai oikeastaan hän tarkoittaa niillä vain pakolaisia, tai oikeastaan vain näennäispakolaisia eli niitä, jotka tulevat oikeasti rauhalliselta seudulta omilla rahoillaan hyötymään meidän sosiaaliturvastamme, tai oikeastaan vain islamistisia näennäispakolaisia, jotka rahoittavat islamistista terrorismia kotimaassaan meidän sosiaaliturvallamme ja ovat siis paatuneita rikollisia. Vaikka näitä ei todistetusti juuri ole, maahanmuuttokriitikko näkee tämän keskeisenä maahanmuutosta seuravaana uhkana, ja sen vuoksi nimike "maahanmuuttokritiikki" on hänen mielestään ihan kelpo nimike.

Mistä maahanmuuttajakriitikko sitten tunnistaa, keitä nämä islamistit ovat? Tällaisiksi militantti-islamistisiksi näennäispakolaisiksi on hänen mielestään varmuuden vuoksi laskettava kaikki islaminuskoiset miehet, tai oikeastaan kaikki islaminuskoiset, tai oikeastaan kaikki islaminuskoisista maista tulevat, tai oikeastaan kaikki tietystä ilmansuunnasta tulevat, tai oikeastaan kaikki siltä ulkoisesti näyttävät, tai oikeastaan ne, joiden ihonväri on sinnepäin, sillä nehän saattavat hämätä ja pukeutua länsimaalaisittain, hankkia uskottavan ammatin, tulla vaikkapa Yhdysvaltojen kautta, kasvattaa suomalaissyntyisestä lapsestaan islamistin jne. jne.

Näin käsitteelliset rajat venytetään mielivaltaisesti, ensin rajaten käsitteen alaa pienemmäksi ja sitten taas laajentaen sitä. Tätä tukee ontuva logiikka, joka ei paljon mieti, miksi varakkaat islamistit ylipäätään lähtisivät pois rauhalliselta seudultaan varastamaan sosiaaliturvaa terrorismin tukemiseksi ja miksi he sitten menisivät syyllistymään rahaa tuottamattomiin rikoksiin, joista seuraava rangaistus vaikeuttaisi tuota tukemista. Kriitkon vastaus lienee, että "ne" ovat tyhmiä, vaikka ovatkin taitavia systeemin väärinkäyttäjiä.

Näin nimike maahanmuuttokritiikki on vain kiertoilmaus rasismille (minkä kaikki jo tiesivätkin).

Eikä paljoa häiritse, että sama maahanmuuttokriitikko saattaa sujuvasti uskoa myös esim. siihen, että syyskuun yhdestoista oli oikeasti USA:n hallituksen salajuoni eikä islamistien tekoa.

Koko maailma nähdään täynnä salaliittoja. Niitä ovat islamismi, USA:n hallitus, Israel ja juutalaiset, Kiinan talousmahti joka vie työpaikat, kapitalistinen talousrakenne josta hyötyvät vain muutamat yhdysvaltalaiset suuromistajasuvut, EU, suomalainen talouspoliittinen eliitti tai varmuuden vuoksi kaikki akateemisesti kouluttautuneet jne. jne. Nämä voidaan myös solmia eri tavoin yhteen: salaliitot yllyttävät toisia salaliittoja, lahjovat, rahoittavat, hyötyvät jne.

Niinpä on parempi eristäytyä tuosta pahasta maailmasta - senkin vuoksi, että silloin ei tarvitse vaivata aivojaan ajatelemalla, miten asiat ovat kytköksissä toisiinsa, saati toimia maailman parantamiseksi. Kun tarpeeksi karkeasti yleistää, ratkaisut näyttävät paljon helpommilta ja selvästi oikeutetuilta.

Identiteetin ja nihilismin logiikka

Taustalla on jälkikristillinen lähestymistapa. Maailman ongelmia ei nähdä rakenteina, joissa itse ollaan osana länsimaisen kulutuskulttuurin kautta, vaan maailman nähdään toimivan Pahojen Henki(löid)en mielivallan mukaan. Ei nähdä, että oma kansallinen kulutuskulttuuri on vastuussa, hyötynyt historiallisesta imperialismista, niin lännen kuin idänkin kehitysmaasorrosta, EU:stakin jne.

Tämä on kansalliselle tasolle tuotua oikeistolaista "olen tehnyt kaiken itse" -logiikkaa. Siinä ajatellaan mm., että verovaroin rahoitettu julkinen sektori on etupäässä vain itseltä pois, eikä nähdä, miten oma menestys tai hyvinvointi on syntynyt ja joutuu jatkossakin turvautumaan yhteiskunnan infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon, tieverkostoon, koulutettuun ja hyvinvoivaan työvoimaan ja palveluammatteihin, mediaosaamiseen ja sen perustalla olevaan taiteeseen ja kulttuuriin, kulutusmarkkinoihin, kansainväliseen yhteistyöhön, sosiaalista ja ympäristöllistä oikeudenmukaisuuutta peräänkuuluttaviin liikkeisiin, kehitysmaiden toimimiseen länsimaiden kaatopaikkana ja raaka-ainelähteenä...

Erona tähän yksilöä korostavaan lähestymistapaan on vain se, että raja vedetään nyt valtion eikä yksilön ympärille (ja siksi on toki tuettava niitä rehellisiä kantasuomalaisia, jotka tarvitsevat apua). Ei nähdä, että tällä tavoin "menestyvä" yksilö tai yhteiskunta ei tulisi toimeen autiolla saarella. Ja niinpä juuri tätä eristäytymistä muusta maailmasta halutaan, vaikka se juuri vie pohjan pois omaltakin hyvinvoinnilta.

Miksi sitten on siirrytty yksilökeskeisyydestä nationalismiin? On huomattu, että elämän tarkoitusta on vaikea löytää nykyisestä yksilöllisyyttä korostavasta nihilistisestä kulutuskulttuurista. Sitä pyörittää kasvoton markkinakilpailu, joka pakottaa työpaikan epävarmuuteen, syrjäytymiseen jne. kaikenlaiseen identiteetin määrittymiseen. Suurimman hyödyn tästä systeemistä korjaavat erilaiset eliitit eli salaliitossa olevat menestysyksilöt. Niinpä nämä poliittiset, taloudelliset, akateemiset, ulkomaiset, maahanmuuttaneet "eliitit" antavat kasvot kasvottomalle ja tekevät valtarakenteet helpommin ymmärrettäväksi ja oman vastuun ulkopuolelle.

Kulutuskulttuurista ja hyvinvoinnista ei haluta kuitenkaan luopua, mutta sen uhkaajina nähdään nyt nuo eliitit. Kansallinen yhteisöllisyys taas luo mielekkyyttä, joka yksilökeskeisestä maailmasta puuttuu. Kansallinen yhteisö jakaa kulttuurin, hyvinvointiyhteiskunnan, ymmärrettävän kielen jne. vaikka toki siellä on oman pesän likaajiakin (jotka siis lasketaan kuuluvaksi johonkin "eliittiin"). Kansallisen hyvinvoinnin suora puolustaminen antaa myös mielekästä tehtävää. Niinpä perustetaan julkinen liitto noita salalitttoja vastaan. Näin itselle turvataan oma, mielekäs identiteetti. Toisin sanoen markkinatalouden nihilismiin ja sen yksilönhallintaan vastataan epäilyksettömän ryhmäidentiteetin konstruoinnilla, jota identiteettiä sitten puolustetaan niitä vastaan, joilla ainakin näyttää olevan merkityksellinen identiteetti ("salaliitto", "eliitti", "islamismi") ja sen mukainen uhkaava agenda. Muiden ryhmien identiteetti vahvistetaan toistamalla sitä, samastamalla yksilöt (esim. "maahanmuuttajat" yllä kuvatulla tavalla), yleistämällä. Näin vahvistetaan oma identieettiä tai oikeastaan luodaan se. Koska nuo toiset ovat meidän ulkopuolisesta perspektiivistämme katsottuna yhtä ja samaa, ja me taas erilaisia ja yksilöllisiä, meidänkin tulee liittyä yhteen vastustaaksemme niitä. Tässä suhteessa ero natsi-ideologiaan ei ole kovin suuri (ks. Lacoue-Labarthe & Nancy: Natsimyytti, Tutkijaliitto 2002).

Paha on pidettävä ulkopuolella. Lauma on puhunut. Kärpästen herra.

(Vaikka tosi-tv:n heimokilpailut, idolsit ja bigbrotherit eivät ole totta, vaan leikkimielistä peliä, ne tekevät itsensä todellisuudeksi. Ne ovat dialektinen totuus kilpailutotalitarismista. Niillä on vastuunsa, tai paremminkin, ne ovat osa rakennetta, joka toteuttaa itseään, jos sitä ei haasteta riittävästi.)

Ryhmäidentiteetin konstruointia tapahtuu toki identiteettirajojen molemmilla puolilla. Silti se ei poista sitä, että tämä on täysin väärä tie vastata nihilismiin. Uhkana on pohjimmiltaan olemassaolon ja ihmiskunnan merkityksettömyys, eivät ulkoiset uhat. Se vain peittää nihilismin, mutta on itse yhtä nihilistinen. Se on pelkkä päälle liimattu nihilismin lykkäys, lavaste, lisäys. Subjekti tai ryhmäsubjekti päättää mielivaltaisesti, että sillä on merkitys, että lopullinen merkitys on löydetty ja kiinnitetty. Se itse, identiteetissään representoituna objektina, antaa itselleen identiteetin representoivana subjektina. Tätä representaatiota, minä- tai me-kuvaa, ei saa uhata. Se on jumalankuva, ja sitä pitää suojella ja palvoa. Näin ihminen vain alistaa itsensä yhä syvemmin kilpailuttavien valtarakenteiden objektiksi, ottaa vastaan juuri sen, mitä ne tarjoavat vastaukseksi omalle nihilismilleen.

Nihilismiin voidaan todella vastata vain kääntämällä se kysymykseksi. On kysyttävä jatkuvasti, mikä on ihmiskunnan, ihmisenä olemisen mieli, miten asioiden pitäisi olla, mikä olisi oikeudenmukaista, hyvää jne. Vain tämä olemassaolon mielettömyydelle avautuminen, mielekkyyden perään kysyminen ja sen etsiminen käytännössä, itsekriittinen maailman mielekkäämmäksi ja oikeudenmukaisemmaksi ja ihmisyyttä kunnioittavammaksi tekeminen, lahjoittaa mielekkyyttä, antaa tehtävää, tarkoitusta. Kaikkia ihmisiä yhdistää mahdollisuus tähän. Niinpä kaikki ihmiset on otettava mukaan, vapautettava tähän etsintään.

Tämä vapautustehtävä on mielekkyyden lähde.